Lintu vai kala

Dekkarikuningatar Patricia Highsmithin psykologisista jännitysromaaneista on tehty useita, onnistuneita elokuvasovituksia. Tunnetuimpia lienevät Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (1951), Alain Delonin tähdittämä ja René Clémentin ohjaama Kuuma aurinko (1960) sekä Anthony Minghellan Lahjakas herra Ripley (1999). Vuonna 1987 ranskalainen Claude Chabrol filmatisoi Highsmithin 1960-luvun alussa kirjoittaman trillerin The Cry of the Owl, joka on suomennettu nimellä Öinen huuto. Nyt siihen on tarttunut myös brittiohjaaja Jamie Thraves, joka on siirtänyt tapahtumat nykyaikaan.

The Cry of the OwlPaddy Considinen esittämä Robert Forrester on jättänyt entisen elämänsä New Yorkissa taakseen ja muuttanut pikkukaupunkiin. Avioerosta ja masennuksesta toipuva Robert hakee piristystä apeaan arkeensa tarkkailemalla syrjäisessä talossa asuvan Jennyn (Julia Stiles) kotoisia puuhasteluja. Kun Robert jää kiinni viattomasta tirkistelystään, Jenny tahtoo vastoin kaikkia odotuksia tutustua tähän. Osat kääntyvät toisin päin, kun määrätietoinen nuori nainen jättää poikaystävänsä Gregin (James Gilbert) ja alkaa piirittää hämmentynyttä ihailijaansa.

Raivostunut Greg hyökkää Robertin kimppuun ja katoaa pian tappelun jälkeen. Pian kaikki näyttää viittaavan siihen, että Robert on tappanut päällekarkaajansa. Jennyn tasapainottomuus käy yhä ilmeisemmäksi eikä alkoholisoitunut ex-vaimo Nickiekään (Caroline Dhavernas) jätä miestä rauhaan.

Hidas ja hieman vanhanaikainenkin elokuva on melko tyylipuhdasta jälkinoiria niin tunnelmaltaan, tarinaltaan kuin tyyliltäänkin. Elokuvan juoni säilyttää kyllä kiinnostavuutensa loppuun asti, mutta monien muiden monikansallisena yhteistyönä toteutettujen elokuvien tavoin Öinen huutokin kärsii lievästä jähmeydestä ja persoonattomuudesta.

The Cry of the OwlRed Riding: Silmukka kiristyy -elokuvassa (2009) vakuuttanut Paddy Considine on uskottava kohtalon julmasti riepottelemana Robertina. Miehen ällistyneeseen ahdinkoon käsittämättömien tapahtumien edessä on helppo samastua. Toisaalta etenkin peilin kautta kuvattuna hahmossa on myös arvoituksellista uhkaavuutta. Yksi-ilmeinen Julia Stiles ei pääse teinityttömäisyydestään, vaikka onnistuukin elokuvassa tavallista paremmin. Kanadalainen Caroline Dhavernas on Stilesia karismaattisempi, mutta tekee katkeran Nickien hahmosta liian kepeän ja heitukkamaisen.

Jamie Thravesin esikoisohjaus The Low Down (2000) nähtiin aikoinaan Suomessakin Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa. Kolmikymppisten kaupunkilaisten haparoivia ihmissuhteita tarkastellut aikalaiskuvaus oli tyyliltään dokumentaarinen ja intiimi. Thravesin uutta elokuvaa on vaikea uskoa saman ohjaajan tekemäksi. Esikoisen raikkaudesta ja omaperäisyydestä ei ole tietoakaan. Öinen huuto on kyllä uskollinen lajityyppinsä konventioille, mutta rutiininomaisesti ohjattu ja massaan hukkuva.

* *
Arvostelukäytännöt