Magpie kotikatsomo

Aviokriisi on monille samaistuttava aihe, jota elokuvissa on hyödynnetty erilaisista tulokulmista. Jännärin aihiona pettäminen ja mustasukkaisuus lienevät käytetyimpiä, ja niihin on turvautunut käsikirjoittajana siipiään kokeileva näyttelijä Tom Bateman, jonka kynäilemän tarinan lupaavana pidetty brittiohjaaja Sam Yates on luotsannut elokuvaksi Magpie.

Annette (Daisy Ridley) ja Ben (Shazad Latif) ovat ulkoisesti hyvältä näyttävä ja menestyksekäs pariskunta, joka on Lontoon vilinästä muuttanut maalle kahden pienen lapsensa kanssa. Lapsista vanhempi, tytär Matilda (Hiba Ahmed) pääsee elokuvaproduktioon lapsinäyttelijäksi. Kuvauksissa isä Ben ihastuu kohunäyttelijä Aliciaan (Matilda Lutz). Äiti Annetten rooliksi jää olla kotona hoitamassa vauvaa oman uransa kustannuksella.

Perusasetelmassa on paljon tuttua. Lasten ollessa pieniä vanhemmat joutuvat tekemään uhrauksia ja kompromisseja. Tilanne voi vanhempien välillä kärjistyä, jos vastuunjako ja keskusteluyhteys takkuavat. Hyvässäkin suhteessa on haasteensa, jos pieni lapsi valvottaa eikä tukiverkostoa ole. Jos suhteessa on valmiiksi särönsä, vanhempien ajautuminen poteroihinsa lienee vain ajan kysymys.

Perusta väkevälle ja jännitteiselle parisuhde- ja perhedraamalle on Magpiessa olemassa. Vankalle perustalle maltetaan myös rakentaa huolella, mutta tyyliratkaisuissa on persoonallisuuden sijaan lainattu kaikki mahdollinen jännärien nykytrendeistä muka uhkaavaa musiikkia myöten. Lopputulos on kliinisen hajuton ja mauton vailla kunnollista kosketuspintaa.

Hahmot ovat myös tylsän geneerisiä. Itsestään liikoja luulevia naisten liehittelijöitä riittää todellisuudessakin, mutta silti isä Benistä on tehty tympeän stereotyyppinen samalla, kun Annettesta kohotetaan uhrautuvaa ja kärsivää äitihahmoa. Asetelma on lievästi ummehtunut, eikä pariskunnan dynamiikkakaan toimi. Ulkoisesti näyttävän elämän sisäänsä kätkemä tyhjyys on sellainen umpiklisee, että tässä maailmanajassa tympeän puleeratut hahmot aiheuttavat samaistumisen sijaan hylkimisreaktion.

Kun hahmoista ei jaksa välittää eikä kiinnostua, hartaudella rakentuva jännitys ja tarina alkavat vain puuduttaa. Yhdentekevien hahmojen seuraaminen puolentoista tunnin ajan loppukliimaksia varten ei palvele tarkoitustaan, varsinkaan kun huipennuksen päättelyyn ei tarvita Sherlockin lahjoja.

Turboahdettuihin väkivallan ja toiminnan täyttämiin jännäreihin kyllästyneille Magpie tarjoaa kertakatseltavaa vaihtelua. Parhaiten paikkansa elokuva lunastanee aikuisten viini-illan muodollisesti sofistikoituneena jännäriviihdenumerona, jonka kummallisesti harakkaan viittaavaa nimeä ei tarvitse aamulla enempiä muistella, jos tuli illan ratoksi tyhjennettyä karahvin pohjatkin.