Living kotikatsomo

Elokuvien valkokangastarjontaa on aina määritellyt paradoksi niin sanottujen hittielokuvien ja niin sanottujen laatuelokuvien välillä. Hitit tuottavat teattereille tuottoja, joilla voi kustantaa vähemmän tuottavien ja jopa tappiollisten elokuvien esittämisen. Pelkillä hiteillä saisi eniten rahaa, mutta jos laatudraamoja ei esitetä, vieraantuu osa aikuisyleisöstä kokonaan teattereista ja katsoo elokuvansa telkkarista kotona.

Yleensä jonkinlainen luonteva tasapaino on saatu aikaiseksi. Nyt tasapaino on järkkynyt pahasti, ja käsillä on pahan luokan moka, jopa kulttuuriskandaali. Oliver Hermanuksen ohjaama Living päätyi suoraan tallennevuokraukseen käymättä valkokankailla lainkaan. Livingin käsikirjoittaja, kirjallisuuden Nobel-voittaja Kazuo Ishiguro on sovittanut Akira Kurosawan ikiklassikosta Ikiru (1952) uuden, 1950-luvun Englantiin sijoittuvan version. Ishiguru sai käsikirjoituksestaan Oscar-ehdokkuuden, samoin kuin pääosaa esittävä Bill Nighy.

Living on saanut tuotantotukea Business Finlandilta sekä Länsi-Suomen elokuvakomissiolta ja elokuvan jälkitöitä on tehty Turussa Filmgate Finlandin toimesta. Mihin rahojen ajatellaan menevän, jos osin Turussa tehtyä huippuluokan draamaelokuvaa ei missään näe eikä asiasta kirjoita kuin paikallisaviisi Seutusanomat? Laatuelokuva on laatuelokuva tietokoneen monitoriltakin katsottuna, mutta omaa häntää saisi sen verran edes nostaa, että päivittäisi IMDb:hen tuotantomaaksi Suomen eikä vain Ruotsia Filmgate Finlandin ruotsalaisen sisaryhtiön takia.

Ikiru pohjautui Leo Tolstoin pienoisromaaniin Ivan Iljitšin kuolema (1886), jossa virkamies oli kuolemansairas ja pohti elämänsä kulkua ja tarkoitusta. Kurosawan klassikossa ikääntyvä byrokraatti sai kuulla sairastavansa parantumatonta tautia. Tietoisuus kuolemasta sai hänet elämään aidosti ensi kertaa vuosiin ja samalla miettimään, minkälainen perintö hänestä jäisi.

Living seuraa vahvasti Kurosawan teoksen runkoa ja teemoja. Se muuntaa japanilaisen formaalin käytöskoodin ja pidättyväisyyden brittiläiseksi 50-luvun virkamieskoodistoksi.

Hermanuksen ohjaus ja Jamie Ramsayn kuvaus keskittyvät pieteetillä teoksen aikakauteen. Ei vain miljöö ole autenttisen näköinen, myös kuvaustekniikat ja jopa editointi on tehty 1950-luvun elokuvien hengessä ja tyylillä. Kamera ei tärise, nopeita leikkauksia ei suosita. Teoksen aikakauden henkeen, tyyliin ja ytimeen voi uppoutua lumoutuneena. Vahvasta periodimaisesta immersiostaan huolimatta Living on samalla iätön ja ajaton. Se on narratiivisesti ehyt ja tunneilmaisultaan rikas.

Kurosawan ajan japanilaisella käytös- ja tapakulttuurilla on paljon yhteisiä tekijöitä brittiläisen virkamies- ja herrasmiesluokan kanssa. Knallit, sateenvarjot ja yhtenäiset tummat puvut ovat kuin univormu. Livingin maailma on peribrittiläisen pidättyvyyden, estyneisyyden ja kohteliaisuussääntöjen taakse sulkeutuvien herrasmiesten maailma. Japanilais-brittiläinen Ishiguro on paras mahdollinen vaihtoehto sekä entisen että nykyisen kotimaansa pidättyneisyyden tuntijaksi. Ishiguron romaanista tehty Pitkän päivän ilta (1993) on malliesimerkki siitä, miten paljon voi sanoa sanomatta ääneen mitään.

Ishiguro oli vuosia toivonut saavansa juuri Bill Nighyn elokuvan päärooliin. Brittiläisten luonnenäyttelijöiden aateliin kuuluva Nighy tekee elämänsä roolin syöpäsairaana byrokraattina Rodney Williamsina, jossa joka yksityiskohta on harkitun mietitty ja samalla autenttisen oloinen. Jopa Nighyn puheääni kertoo jotain hahmosta, äänen rahiseva ohuus huokuu kuivakkaa pidättyneisyyttä. Nighyn Williams kannattelee koko elokuvaa, vielä silloinkin kun hän on jo kuollut ja hänen elämäänsä koskettaneet ihmiset keskustelevat hänestä muistotilaisuuden jälkeen.

Yökerhot, bilettäminen ja humaltuminen eivät ole pakokeinoja paeta kuoleman läheisyyttä, vaikka Williams kokeilee niitäkin yhden pitkän illan ajan. Yksipuolinen nautinnonhakuisuus ei ole täyden elämän salaisuus. Elämänhalu ja elämänjano kumpuavat jostain muusta. Eloisa, eläväinen ja nuori naistyöntekijä Margaret (Aimee Lou Wood) herättää Williamsissa jotain, joka oli lakastunut ja hiljalleen kuihtunut työn ja rutiinien täyttämien vuosikymmenten ajan.

Margaretin lempinimi toimistolla Williamsille oli herra zombie, elävä kuollut, mikä piti ja varmasti pitää edelleen paikkansa lukuisten työn alle hautautuneiden, päivästä toiseen samoja rutiineja toistavien ja kollegoidenkin seurassa yksinäisten virkailijoiden kohdalla. Williams herää henkisesti eloon tajutessaan, että hän haluaa jättää jotain kestävää jälkipolville. Viimeinen haaste on saada rakennettua lasten leikkipuisto, jonka rakennussuunnitelmia on pyöritelty kafkamaisen kunnantalon byrokratiahelvetissä ikuisuudelta tuntuvan ajan ilman lopputulosta.

Williamsin kaltaisia virkamiehiä on onneksi edes fiktiivisissä maailmoissa, todellisuudessa rakennuslupien pyörittely esimerkiksi Turun rakennusvalvonnassa on ollut vuosikausia lähinnä kaaosta, viivästystä ja saavuttamattomissa olemista vaikka rakentaisi vain koirankoppia, isommista investoinneista puhumattakaan. Kuolemansairautta ei tosielämän byrokraateille tietystikään toivo työtehon parantamiseksi, mutta katsoisivat edes Ikirun tai Livingin ja ottaisivat mestaritason sisarteoksista merkkiteoksista oppia siitä, miten elämisen ja elämän merkitys voi aueta.