Lehmäjengi kotikatsomo

Villi länsi on ollut amerikkalaiselle elokuvateollisuudelle ehtymätön tarinoiden lähde, ja länkkäri jos mikä todella perusamerikkalainen elokuvan lajityyppi. Piirroselokuvan puolella on lännen malliin menty ennenkin, mutta vasta nyt, aivan kuin viimeisenä repäisynä, myös Disney on sijoittanut tarinansa sinne, missä tuulenpesät pyörivät pitkin pölyistä preeriaa.

Lehmäjengi on huhujen mukaan viimeinen Disney-yhtiöiden pitkä perinteinen piirroselokuva. Ja jos näin tosiaan on, niin hyvä niin. Sen verran syvään alhoon on piirroselokuvan taso Disneyllä vajonnut, etteivät sitä ainakaan tällaiset puolivillaiset tekeleet sieltä nosta. Heppoinen tarina kertoo karjavarkaiden vainoamista tilallisista ja heidän urheista eläimistään. Maitotilalle lahjoitettu entinen palkintolehmä Maggie ja Poutapilven tilan kantakantturat Rouva Galloway ja Grace lähtevät pelastamaan vasaran alle joutunutta tilaa. Kuuluisan karjavarkaan Alameda Slimin kiinniotto ja palkkiorahat pelastaisivat tilanteen. Mukana seikkailevat myös sheriffin ylienerginen ratsu Buck ja ihka oikea piirretty jänis. Oi, kuinka omaperäistä!

Elokuvan piirrosjälki on oikeastaan ihan mukavaa ja eloisaa muistuttaessaan kulmikkaasti tyyliteltyjä 1950-luvun piirrettyjä. Piirrosasu sopisikin paljon paremmin lyhytelokuvaan kuin pitkään piirroselokuvaan. Kokonaisuutena elokuva muistuttaa sekavaa kohtauskimaraa, josta on kuitenkin hetkittäin jopa aistittavissa pientä anarkismin henkeä. Se tosin vaientuu lopputuloksen heikkouksien ja turhanpäiväisten Disney-jollotusten alle. Rohkeutta pistää lekkeriksi Warnerin lyhäreiden tapaan ei Disneyltä ole koskaan löytynyt, mutta siksi kai tällaista kutsutaankin kokoperheen viihteeksi, joka on viime kädessä niin puhtoista ja särmätöntä, että alkaa ihan ällöttää.

Vhs-kasetilla oli ainakin arvostelukopiossa vain suomenkielinen versio, joten en voi verrata jälkiäänitystä alkuperäiseen ääniraitaan. Suomenkielinen dubbaus on tavanomaisen ammattitaitoista mutta kieliasultaan tätä nykyistä slangipohjaista, puuduttavan ideaköyhää töksäyttelyä. Huonoon jamaan tuntuu joutuneen myös elokuvan musiikin säveltänyt Alan Menken, jonka Disney-historiasta löytyy sentään muun muassa sellaisia helmiä kuin Pieni merenneito (1989), Kaunotar ja hirviö (1991) ja Notre Damen kellonsoittaja (1996). Amerikan iskelmän eli kantrin ja jodlauksen yhdistelmät ovat suoranaista piinaa. Jos siis Lehmäjengiin päättyy Disneyn perinteisten pitkien piirroselokuvien taru, niin päättyypähän aikamoisen ala- ja epävireiseen loppusointuun.