Kiss of the Spider Woman – Hämähäkkinaisen suudelma kotikatsomo

Kun elokuvaa käsitellään elokuvissa, se yleensä liitetään eskapismiin. Kankaalle heijastuvat kuvat ja niiden kertoma tarina ovat tarjonneet erilaisille ihmisille erilaisina aikoina eri puolilla maailmaa pakopaikkoja, ja mieliimme heijastuu romantisoitu kuva tupakansavun täyttämistä elokuvateattereista, joissa näytetään kömpelöä, mutta silti niin ihanaa rakkaustarinaa. On sanomattakin selvää, ettei asia taida ihan näin olla, ja todellisuuden ja elokuvamaailman välisen ristiriidan tutkiminen on yksi Hämähäkkinaisen suudelman keskeisistä teemoista. Tarina on nautittavan kevyt, mutta valitettavan mitäänsanomaton niissä asioissa, joista se pyrkii sanomaan jotain syvällistä.

Luis Molina (William Hurt) ja Valentín Arregui (Raul Julia) istuvat sellitovereina brasilialaisessa sotilasdiktatuurin aikaisessa vankilassa. Molina on sekaantunut alaikäiseen poikaan, kun taas Arregui on vasemmistolaisen vastarintaliikkeen jäsen. Vaikka toisilleen tuntemattomia miehiä ei yhdistä mikään, Molina yrittää parhaansa mukaan luoda kontaktia Arreguiin kertomalla tälle suosikkielokuvansa, saksalaisen natsipropagandan, tarinaa.

Elokuva sijoittuu suurimmaksi osaksi Molinan ja Arreguin selliin. Vankilaympäristön kliinisyydessä olisi paljonkin tutkittavaa niin visuaalisesti kuin temaattisestikin, mutta tämän mahdollisuuden elokuva ohittaa täysin. Selli on kalustettu lähes hotellihuoneen tavoin, ja Molinan ja Arreguin elämässä ei näytä olevan mitään muuta vikaa kuin se, että he eivät voi poistua milloin haluavat. Elokuva hylkää realismin mahdollisuudet ja luo sen sijaan romantisoidun, lähes idealistisen maailmankuvan, jossa ilkeä maailma sortaa kivoja hahmoja.

Hahmokuvaus on itsetarkoituksellisen ja läpinäkyvän manipuloivaa, muttei erityisen poliittista. Se on hyvä asia, sillä elokuvan naiiviutta huokuvan ilmapiirin huomioon ottaen se olisi todennäköisesti kuvannut teini-ikäisen idealistin mustavalkoista maailmankuvaa huonolla tavalla. Brasiliaa 1980-luvulla hallinnut sotilasdiktatuuri näyttäytyy melko harmittomana ja ulkopuolisena. Elokuvan todellinen ympäristö on vain tyhjä metafora vapautta rajoittavasta diktatuurista yleensäkin, eikä se anna minkäänlaista käsitystä brasilialaisesta yhteiskunnasta – mutta ei sen tarvitsekaan. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista myös nähdä argentiinalaisen, Brasiliassa asuvan ohjaajan näkemys uudesta kotimaastaan.

Hämähäkkinaisen suudelma koostuu huolitelluista elementeistä, jotka kaikki omalta osin rakentavat elokuvan temaattista kokonaisuutta. Kivat hahmot ovat kivan stereotyyppisiä, varsinkin Hurt vetää roolinsa yli kuin Jack Nicholson Hohdossa (1980). Molina haluaa tehdä kaikkea mitä naisetkin voivat, näyttää tunteitaan ja itkeä kun haluaa. Arregui taas on melkoinen machomies, joka yrittää urheana kestää vankeutensa ja epätietoisuuden läheisistään. Suurin osa elokuvan vuoropuhelusta on heidän keskinäistä kettuiluaan, joka on aivan kuin mikä tahansa läpänheitto työpaikan ruokalassa: se viihdyttää, mutta sitä ei muista enää työpäivän päätteeksi – kuten ei sitäkään, mitä tuli syötyä.

Suuri osa elokuvasta on omistettu Molinan suosikkielokuvalle, joka on melkoisen hirveää melodraamaa höystettynä natsipropagandalla. Molinalle elokuva on vähintään puolet elämästä, mutta hän lumoaa myös Arreguin cliffhangereihin luottavalla kerronnallaan. Kaikki solahtaa liiankin mukavasti muotteihin: äärimmäinen huolittelu tekee elokuvasta kyllä taidokkaan, mutta ennakoitavan. Tematiikan käsittely on liian läpinäkyvää, sillä kontrasti kahden maailman välillä on liian suuri. Elokuvaa olisi parantanut rajojen hämärtäminen ja himpun verran rujompi ote.

Hämähäkkinaisen suudelmalla on hetkensä ja tarpeeksi korkea viihdyttävyysarvo, jotta sen katsoo sulavasti, aivan kuin Arregui kuuntelee Molinan höpötyksiä. Tutkielmana todellisuuspaosta ja vaikeuksien kestämisestä se on kuitenkin liian vaisu, vailla suurempaa tarttumapintaa. Elokuvan ulkokuori on liian sileä ja sen läpi on vaikea päästä henkilöiden sisimpään. Se yrittää kovasti sanoa jotain, vaikka sen ei tarvitsisi, ja sen vuoksi se onkin käsikirjoituksensa vuoksi niin mitäänsanomaton.