Jupiter’s Legacy kotikatsomo

Supersankarit ovat olleet muodissa varsinkin viime vuosina, mikä näkyy tänä päivänä melkoisena tunkuna suoratoistopalveluissa. Vallankahvassa olevien Marvelin ja DC:n lisäksi myös aavistuksen tuntemattomammat trikoouniversumit ovat ilmiön vanavedessä koittaneet löytää läpimurtonsa. Yksi tämän kesäkauden koittajista on Jupiter’s Legacy.

Sarjassa seurataan isäukko Sheldon Sampsonin masinoimaa supersankariperhettä, jolle imago on kaikki kaikessa. Todellisuudessa imago on kaikki kaikessa vain isäukolle, jolle julkisuus on fiksaatio. Pitää olla superempaattinen, superesimerkillinen ja vieläpä supermukava. Kaikki pitää tehdä täysin virheettömästi, eikä konflikteihin puututa ennen byrokraattista päätöksentekoa. Pitää myös muistaa olla kiva superpahiksille, eikä ketään saa tappaa.

Kuten arvata saattaa, nuoremman sankaripolven on hankala niellä vanhaa arvopohjaa. Isäukko vaatii kaikilta yli-inhimillisen jaloja suorituksia, vaikkei hän edes itse yllä niihin. Seurauksena on välirikko, jossa varsinkin isän ja tyttären välillä myrskyää. Vanhan miehen on mahdotonta ymmärtää, miten hänen tyttärensä kehtaa olla supermalli supersankarin sijaan. Tytär taas ei ymmärrä, miksei jäärä käsitä vapaata tahtoa tai sitä, ettei supersankarien tarvitse tulla hänelle kelpaavasta muotista.

Sarjan lähtökohta on lukemattomissa supersankaritarinoissa nähty sukupolvenvaihdos, josta kammetaan sisältöä arvokysymyksiä pompottelemalla. Perheen päämiestä huolettaa erityisesti asiat, joihin supereiden on vaikeaa puuttua, kuten rasismi ja epätasa-arvo. Kulutuksesta huolimatta tällainen alkuasetelma on potentiaaliltaan rajaton, mutta Jupiter’s Legacy ei edes yritä hyödyntää sitä.

Rasismia, epätasa-arvoa, syrjintää ja luokkaeroja paukutetaan avainsanoina, mutta sankarit eivät joudu niitä kohtaamaan. Edelleen asiat ratkeavat, kunhan löytää superpahiksen, jota mättää tarpeeksi kovaa turpiin. Tällä kertaa lyöntivastuussa on vain nuorempi polvi, ja dialogi redusoituu iänikuiseen, saako pahiksia tappaa vai ei ‑jargoniin. Yhteiskunnalliset nyanssit ovat unohtuneet täysin.

Supersankaritarinoilla on yhä edellytyksiä pyörittää vakavia teemoja asiasanaviljelyä syvällisemmin. Vartijat-sarjakuva kuuluu supersankaritarinoiden parhaimmistoon, koska se on puhtoisten ja höpsöjen trikoomiesten antiteesi. Se osoittaa, kuinka sankarit ovat osa laajempien yhteiskunnallisten ongelmien syntyä. Sarjakuvan ideaa jatkaen samaan maailmaan sijoittuva Watchmen-sarja (2019) käsitteli rasismia, poliisivaltaa ja anonymiteetin merkitystä kuvaamalla kasvottoman poliisiorganisaation toimintaa.

Niin ikään The Boys (2019) näyttää kaikessa kauheudessaan, kuinka paljon epäoikeudenmukaisuutta tapahtuu, kun egoistiset supermiehet tekevät kaikki päätökset. Koska supersankaritarinoiden potentiaali yhteiskunnalliseen keskusteluun on jo osoitettu, pelkkä avainsanaviljely ei tee vaikutusta. Puhetta kyllä riittää, mutta Jupiter’s Legacy ei edistä yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamista mitenkään. Vanhan trikoomiehen voivottelu käy jaksojen kuluessa melko vaivaannuttavaksi.