Hugh Hefner – Playboy vai kapinallinen? kotikatsomo

Hugh M. Hefner on todellinen 1900-luvun populaarikulttuurin ikoni. Monille hän on tv:stä tuttu hahmo – Hef köpöttelemässä piippu suussa aamutakissaan Playboy-kartanonsa mailla hunajapupujen saattueen purjehtiessa tiukasti kartanonherran vanavedessä. Hefnerin pitkä ura ja vaikutus 1900-luvun jälkipuoliskon kulttuurihistoriaan ovat jääneet vähemmälle huomiolle median mielenkiinnon kiinnittyessä miehen uusimpiin avioliittoihin. Brigitte Bermanin ohjaama uusin Hefneristä kertova dokumentti lähtee etsimään miestä myytin takaa runsaiden haastattelujen ja harvinaisen arkistomateriaalin valottamana.

Hefnerin tapauksessa myytti on niin vahva, että sen taakse on vaikea päästä. Playboy-imperiumin perustaja, heteronormatiivisen ja hedonistisen maailmankuvan vankka tukijalka, nuorten naisten piirittämä hieman säälittävä vanha elostelija, joka vetäytyi jo varhain kartanoonsa eikä koskaan enää pukeutunut muuhun kuin aamutakkiin – siinä suuren yleisön kuva. Hefner on kuitenkin paljon muutakin; työnarkomaani, isä, puritanismin vankkumaton vastustaja, vanhojen seksuaalisten moraalisääntöjen ja tabujen kaataja, hyväntekijä, kapinallinen, mies jonka kavereita kaikki Hollywoodin miespuoliset starat ovat, sekä ennen kaikkea ja yli kaiken muun, sananvapauden tinkimätön puolustaja.

Dokumentissa Hefnerin toiminta asetetaan hienosti amerikkalaisen asenneilmaston ja yhteiskunnassa vellovien eri aatesuuntausten sekä historian kontekstiin. Amerikkalaista yhteiskuntaa on aina ohjannut kahden vastakkaisen voiman köydenveto, nimittäin puritanismin ja sananvapauden. Konservatismi ja liberalismi käyvät yhä tänäkin päivänä kädenvääntöä siitä, mitkä ovat aidosti amerikkalaisia arvoja, miten määritellään moraali ja yksilön vapaus. Perustuslain sananvapautta koskeva First Amendment on jatkuvan tulkinnan ja testauksen kohteena.

Hefner on todellinen oman onnensa seppä, joka toteutti amerikkalaisen unelman. Eri asia taasen on, tuliko hän näin onnelliseksi. Dokumentti ei paljasta paljoakaan siitä, millainen Hef on yksityisenä henkilönä vaan keskittyy tämän yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja antaa puheenvuoron myös kriittisille äänenpainoille, esimerkiksi feministeille, jotka 1970-luvun alussa alkoivat kritisoida yhä enemmän naista esineellistävää ”seksuaalista vallankumousta”. Feministeille Hefner oli helppo maalitaulu.

Lista Hefnerin nykyisin vähemmän tunnetusta puolesta sensuurin sekä rotuerottelun aktiivisena vastustajana on pitkä. Hyvä esimerkki Hefnerin omista asenteista sensuuria kohtaan on se, että Ray Bradburyn novelli Fahrenheit 451 julkaistiin ensimmäistä kertaa Amerikassa juuri Playboyssa. Hefner tuki myös avoimesti yleistä pahennusta herättänyttä koomikko Lenny Brucea sekä soi tilaisuuksia mustille koomikoille esiintyä klubeissaan. Hefnerin panos mustien jazz-muusikoiden esilletuojana tämän omassa Playboy after Dark -ohjelmassa oli myös merkittävä aikana, jolloin rotuerottelu oli arkipäivää syvässä etelässä.

On varmasti totta, että Hefner antoi Playboy-lehtensä kautta visuaalisen vastineen nimen omaan miehisille fantasioille, ja vieläpä amerikkalaisen keskivertomiehen unelmille naapurintytöstä. Hefnerin motto ”nice girls like sex too” antoi luvan unelmoida aivan tavallisista tytöistä. Hefnerin vilpittömänä päämääränä tuntuu olleen koko yhteiskunnan vapauttaminen vanhoista, liian tiukoiksi käyneistä moraalisäännöksistä. Se, että Hefner oli oman aikansa tuote ja markkinoi vallankumouksellisen aviisinsa miehille, ei liene Hefin vika; hän otti kohteekseen yleisön, jonka maun tunsi parhaiten, eli miehet.

Hefner kirjoitti jopa kaksiosaisen teoksen omasta Playboy-filosofiastaan. En ole teosta lukenut, mutta se olisi varmasti viihdyttävämpää ja ajatuksia herättävämpää luettavaa kuin vaikkapa Leninin kootut teokset. Hugh Hefnerin vallankumous tähtäsi yksilön vapautumiseen ja tätä kautta aktiiviseen otteeseen elämässä ja yhteiskunnassa. Onkin mielenkiintoista, että 1960- ja 70-lukujen radikaalit valitsivat usein mieluummin terroristijohtaja Che Guevaran, diktaattori generalissimus toveri Stalinin tai Pienen Punakan Maon esikuvikseen taistelussa vanhaa valtaa vastaan. Pahaa pelkään, että itse olisin valinnut tuolloinkin Playboyn Pienen Punaisen Kirjan sijasta. Make love, not war.