Herkules New Yorkissa kotikatsomo

Kaikella on alkunsa. Arnold Schwarzeneggerin mittava ja maineikas ura sekä elokuvataivaan kiintotähtenä että raskaan sarjan poliitikkona alkoi jo vuonna 1969. Tähden syttyminen loistoonsa alkoi nyrkkeilevästä, kahdella jalalla kulkevasta karhusta. Jolla on lenkkarit jalassa.

Hetket ennen nyrkkeilevää karhua alkoivat siitä, kun ohjaaja Arthur Allan Seideman päätti ohjata B-luokan toteutuksella ja Ö-luokan budjetilla varustetun kepeän komedian, jonka pääosassa olisi itsensä Arnold. Nimittäin Arnold Stang, laihanluikku silmälasipäinen koomikko New Yorkista, joka oli aikanaan varsin suosittu kaveri. Nykyään hänet muistetaan luultavasti parhaiten piirrossarja Topi-katin nimikkohahmon ääninäyttelystä tai siitä, että hän muistutti hieman Woody Allenia.

Koska majakka ja perävaunu -komediat ovat perinteinen keino luoda komiikkaa Stangin aisapariksi tarvittiin iso, lihaksikas köntys. Jollekulle tuli mieleen, että eräs itävaltalaissyntyinen kehonrakentajavalio olisi täydellinen aisapari Stangille, varsinkin kun hänkin sattui olemaan etunimeltään Arnold. Kukaan ei vielä 1960-luvulla osannut lausua mokoman karpaasin sukunimeä, joten silloiseksi taiteilijanimeksi valikoitui Arnold Strong.

Elokuvan kuvauksissa ilmeni, ettei kukaan saanut yhtään mitään selvää Arnold Vahvan aksentista ja epäselvästä mölinästä, mutta se ei haitannut, sillä oli helppoa dubata Arnold-englanti perinteisemmällä ääntämisellä. Onneksi dvd-painos sisältää myös aidon ja alkuperäisen Arnold-ääniraidan, joka onkin ainoa tapa nauttia elokuvasta täysipainoisesti.

Iso Arnold esittää puolijumala Herkulesta, joka kyllästyy isänsä Zeun määräilyyn ja päättää lähteä läksimään Olympos-vuoren paratiisista. Eipä ihmekään, että kyllästytti, sillä Olympos-vuoren kohtauksien taustalla kuuluu jatkuvasti autojen ääniä ja liikenteen melua. Kohtaus kun kuvattiin kaupungissa ilman sen kummempia editointeja.

Koska Herkules ja kaikki muut jumaluudet on nimetty roomalaisten jumalien mukaan, niin Herkuleksen isän pitäisi olla sivumennen Juppiter, ei Zeus. Mutta mitäpä sitä pienistä, mytologiset ulottuvuudet eivät olleet muutenkaan elokuvantekijöiden ensimmäinen ja ainoa murhe. Ja mitä väliä nimistä niin kauan kuin äärimmäiseen kuntoon itsensä bodannut Arska repäisee paitansa pois joka toisessa kohtauksessa ja pullistelee lihaksien päällä olevia lihaksia niin, että kotikatsomossa hirvittää vielä 44 vuoden jälkeenkin. Vuoden 1982 Conan Barbaari -elokuvan Arnold näyttää riisitautiselta ruipelolta verrattuna vuoden 1969 minäänsä.

New Yorkiin rantautunut Herkules ei emmi vaan lyö, oli kyseessä sitten satamajätkä tai kärvistelevä mafioso. Jälkimmäisiä on syytä myös piiskata ratsupiiskalla samalla kun ajaa hevosvankkureilla kaupungin kaduilla. Kovimman kohtalon kuitenkin kokee alussa mainittu karhu, joka epäonnekseen karkaa keskuspuiston eläintarhasta juuri kun Arnold on puistossa vikittelemässä löytämäänsä vosua. Karhunpainiksihan se menee yön ja päivän vaihtuessa kohtausten taustalla kuin Plan 9 From Outer Spacessa konsanaan.

Isäukko Zeun riivinrautarouva Juno lähettää supisuomalaisen kostonjumalattaren eli kuriositeettiroolissa olleen Taina Elgin Herkuleen perään, ja Nemesis vie miehen voimat. Tästä seuraa nöyryyttävä tappio häkellyttävässä painonnostokilpailussa hikoilevaa mustaa mestaria Jätti Järkälettä vastaan. Mafiosoiltakin tulee melkein turpaan, mutta onneksi jumalaiset kaverit Atlas ja Simson teleporttaavat kesken tappelun kehiin ja katoavat yhtä salamannopeasti jahka Herkuleen voimat ovat taas palanneet.

Jos et ymmärtänyt mitään yllä lukemastasi, niin ei se mitään, sillä minäkään en juuri ymmärtänyt mitään katsomastani. Tyylipuhtaita ”mitä vittua” -kohtauksia vilisee Herkules New Yorkissa -elokuvassa niin alvariinsa, että viimeistään nyrkkeilevän lenkkarikarhun kohdalla on syytä nostaa kädet pystyyn.

Elokuva on omalla psykedeelisen kömpelöllä tavallaan hauskaa ja taatusti mieleenpainuvaa sankarikomediaa, joka on niin huonoa, että se on jo huonouden tuolla puolen ja siis lähes hyvää. Missään nimessä ei kuitenkaan kannata kokeilla juomapeliä, jossa jokaisen outouden, kulttikohtauksen tai tahattoman naurahduksen kohdalla nakkaa paukun kitusiinsa. Siitä leikistä ei selviäisi hengissä edes Lemmy Kilmister.