Edge of Winter kotikatsomo

Raa’assa talvessa on jotain kiehtovaa. Jaksaisin katsella autioita metsiä piiskaavaa lumimyrskyä vaikka kuinka pitkään niin oikeassa elämässä kuin television ruudultakin. Edge of Winterin Kanadan metsiin sijoittuvat, luonnon rajuudella hekumoivat kohtaukset ovat muuten melko mitäänsanomattoman elokuvan parasta antia, minkä vuoksi huomasin uppoutuvani lähinnä niiden lumoon, enemmän kuin olisi ollut ehkä tarpeeksi.

Elliot (Joel Kinnaman) saa vieraikseen kaksi poikaansa, jotka kokevat etäisen isän pelottavana machoilijana, mutta myös erilaisuudessaan kiehtovana. Elliot vie pojat metsälle opettelemaan ampumista, mutta matka saa äkkinäisen lopun, kun auto ei kuljetakaan heitä takaisin sivistyksen pariin.

Elokuva alkaa klassistakin kliseisemmällä uusperheasetelmalla, jossa biologinen isä haluaa opettaa poikiaan kunnon miehiksi, kun uusi nynny isäpuoli ei ole opettanut ”aitoja selviytymistaitoja”. Karun Elliotin etäisyyttä kaupunkilaisiin poikiinsa korostetaan liiaksi tökeröin repliikein ja alun matka erätaitojen pariin ei tunnu tyhjänpäiväistä miehistä uhoa kummemmalta.

Tämän jälkeen elokuvan ote kuitenkin paranee, ja se vaihtaa fokuksensa ympäristön painostavaan, jopa kauhumaiseen kuvaukseen. Luonto on outoa ja pelottavaa, julmaa ja raakaa, vaikka siellä ei lymyäkään hirviö eivätkä äärimmäiset olosuhteet jyllää kaikella voimallaan. Painostava tunnelma syntyy onnistuneesti hiljaisuudesta, alati kasvavasta epätoivon tunteesta ja hienoista maisemista.

Kolmannessa näytöksessä elokuva muuttuu jälleen, tällä kertaa taas huonompaan. Kasvoton kauhu on saanut yhtäkkiä kasvot, mutta sen myötä elokuva menettää paljon rakentamastaan tunnelmasta. Se, mikä on tarkoitettu vielä kauheammaksi, onkin lähinnä laiskasti käsikirjoitettua ahdistavaksi tarkoitettua, mutta lähinnä tympäisevää, draamaa.

Elokuvan tietämättömyys siitä, mitä se oikeasti haluaa olla, tekee siitä nauttimisesta vaikeaa. Sen vahvuudet ovat ajoittaisissa hienoissa luonto- ja tunnelmakuvauksissa, mutta sen hahmokuvaus nojaa tyypillisiin kliseisiin. Se toimii kerran katsottavana trillerinä, ja sellaisenakin vain toisen näytöksen intensiivisyyden ansiosta, mutta se on jo tarpeeksi riittävää.