Downton Abbey: The Movie kotikatsomo

Yrjö ruokapöydässä ei ole yleensä kovin toivottavaa, paitsi jos sattuu olemaan vankkumaton rojalisti ja kuninkaallisten edessä matelu on elämän kohokohtia. Paljoa muuta annettavaa ei Downton Abbey -elokuvalla juuri olekaan kuin kuningas Yrjö V:n ja tämän puolison vierailu, ja siihen valmistautuminen kuvitteellisen Granthamin aatelisperheen ja heidän palvelijoidensa luona.

Kun mistä tahansa televisiosarjasta tehdään isolle valkokankaalle elokuva, niin se voi hyvinkin kerätä mukavat lipputulot silkan tv-fanipohjan perusteella. Mutta onnistuakseen elokuvallisesti sen on huomioitava sekä kerronnalliset rajoitteet että kerronnalliset mahdollisuudet. Rajoitteisiin kuuluu, että pitkässä, vuosia kestävässä sarjassa on mahdollista sekä pohjustaa pitkiä juonikuvioita että tutustua sarjan henkilöihin syvällisesti. Elokuvassa tähän ei ole aikaa vaan hahmoihin ja heidän olemassa oleviin suhteisiinsa on uskallettava luottaa sellaisenaan. Heidän on voitava kantaa tarinaa ja kiinnostaa uusia katsojia.

Kerronnallisiin mahdollisuuksiin kuuluu ison tuotannon ja yksittäisen, keskitetyn juonikaaren antama potentiaali. Vaikka kokonaispituus olisikin lähes sama, niin valkokangaselokuvan tulisi olla dramaturgisesti ytimekkäämpää ja elokuvakerronnan keinoja selkeämmin hyödyntävää kuin tuplajakson mittainen pätkä televisiosarjaa.

Oivallinen esimerkki televisiosarjan siirtymisestä valkokankaalle ja täydemmän potentiaalin saavuttamisesta on Star Trek II: Khanin viha (1982). Sen taustalla on paitsi 1960-luvun tieteisklassikkosarja myös sen yksittäinen, 15 vuotta ennen elokuvaa julkaistu jakso. Uudella katsojalla ei ole minkäänlaista tarvetta olla nähnyt kyseistä jaksoa tai edes Star Trek -sarjaa. Elokuva itsessään sisältää kaiken olennaisen sekä nopeasti avautuvan kontekstin että hahmojen välisen dynamiikan. Terävöitetyt hahmot, tunnetason vahva lataus ja dynaaminen kerronta synnyttivät lajityyppinsä mestariteoksen, joka on kestänyt aikaa vuosikymmeniä.

Downton Abbey -elokuva ei tee lähellekään samaa vaikutusta, ei ainakaan allekirjoittaneelle, joka ei ole aiemmin katsonut sarjaa. Jos kalliisti ja laatutuotantona tuotettu historiallinen tv-sarja jatkuu kuusi kautta, niin ennakko-oletuksena on, että sarjassa on ollut vetovoimaa, henkilöhahmoissa särmää ja tarinan käänteissä draamaa. Siksi onkin odottamatonta, että valkokangasversiossa ei ole juuri mitään näistä elementeistä. Siinä missä Khanin viha nosti Star Trekin tv-fanijoukkoa suuremman yleisön tietoisuuteen, niin Downton Abbey jättää mielikuvan pelkästä tv-sarjafaneille suunnatusta epilogista ilman elokuvallista kunnianhimoa.

Pitkäkestoinen tv-sarja on sitonut jaksonsa aikakautensa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Nyt historiallinen konteksti pitkälti puuttuu. Kaikki tapahtuu kuin suojatussa nostalgiakuplassa, ja Yrjö V voisi yhtä hyvin olla Mikä-Mikä-Maan kuningas, joka saapuu fantasiamaailmasta ratkaisemaan kuolevaisten ongelmat. Tarinaa riittää vain siteeksi. Kuninkaallinen vierailu ei riitä kantamaan ylipitkää teosta, ja valtaosa kestosta on merkitykseltään mitättömien pikku sivujuonien vyyhdin purkamista.

Käsikirjoituksellista jännitettä ei ole ex-autokuski Tom Bransonin (Allen Leech) edesottamuksia lukuun ottamatta käytännössä lainkaan. Kun yli kaksikymmentä näyttelijää on esillä, niin sinänsä selväpiirteisesti tyypitellyt henkilöhahmot hukkuvat massaan. Parasta antia ovat verevät palvelijat, sen sijaan aatelisväen joutilaat loiseläjät herättävät näennäisongelmineen lähinnä ärtymystä. Tarinasta voisi huoletta karsia kaikki Granthamit paitsi kipakan vanhan muorin Violetin (Maggie Smith).

Visuaalisia viihdearvoja Downton Abbeylla kuitenkin on. Peribrittiläiset maisemat ja linnat on kuvattu kauniisti ja ne herättävät geneeristä tuttuuden tunnetta. Vaikka kerronta on latteaa, se on pääosin myös leppoisaa ja hyväntuulista. Kuin brittiläiset maalaismiljööseen sijoittuvat tv-sarjat, jossa tutun oloiset arkkityypit jutustelevat ja jossa ei todellisuudessa mikään koskaan muutu. Tällä kertaa teos kuitenkin vain jatkuu ja jatkuu senkin jälkeen, kun pääjuoni on saavuttanut ajat sitten täyttymyksensä. Elokuvan loppuvaiheet ovat jo kuin juhlien vihoviimeinen vieras, jonka toivoisi ymmärtävän viimein poistua, minkä jälkeen on korkea aika sammuttaa valot.