Dolittle kotikatsomo

Suomessa melko lailla tuntemattomiksi jääneistä Hugh Loftingin (1886–1947) Doctor Dolittle -kirjoista on ammennettu elokuvia muutamaan otteeseen. Tuoreimmassa muistissa ovat Eddie Murphyn vuosituhannen vaihteessa tähdittämät kaksi Eläintohtori-elokuvaa (1998, 2001), joilla ei tosin ollut paljoakaan muuta tekemistä alkuperäisteosten kanssa kuin tohtorin taito jutustella eläinten kanssa.

Stephen Gaghanin ohjaama ja Robert Downey Jr.:n tähdittämä Dolittle (2020) on alkuteokselle uskollisempi kuin Murphyn Eläintohtorit, mutta muutoin elokuvat ovat varsinkin aikuiskatsojan silmiin samaa osastoa eli mitäänsanomatonta tusinaviihdettä. Tällä kertaa ollaan alkuperäisessä viktoriaanisen ajan miljöössä ja Dolittlen pitää eläinkumppaniensa kanssa löytää sairaalle kuningattarelle ihmelääkettä kaukaiselta saarelta.

Tarinakonseptiltaan perinteisen seikkailutarinan latuja lutviva elokuva kykenee pitämään otteessaan alakouluikäisiä katsojia, mutta varttuneemman aika käy vääjäämättä pitkäksi. Lähinnä CGI:n lumoon luottava elokuva näyttää monin paikoin enemmän konsolipeliltä kuin elokuvalta. Lähikuvissa digieläimet ovat jotenkuten uskottavia, mutta liikkeissään hahmot ovat mekaanisia eivätkä laajemmat digimaisematkaan aidoille postikorteille vedä vertoja.

Nimekäs näyttelijäkaarti hoitaa hommansa rutiinilla ja tarina etenee käsikirjoitusoppaan säännöillä tarjoten menoa ja meininkiä tasaiseen tahtiin. Seikkailullinen ote toimii jotenkuten, mutta välillä elokuva jämähtää tyveneen, jolloin tunnelmaa yritetään pitää yllä väsähtäneellä komiikalla.

Arvomaailmassaan Dolittle on oikeamielisillä poluilla, vaikka eläimet elokuvassa ihmisiä palvelevatkin. Toisaalta eläimet ovat siinä määrin inhimillistettyjä, että eläimet voi nähdä ennemminkin tohtorin kumppaneina ja apulaisina, eli faabeleiden tavoin tiettyjä piirteitä korostavina vertauskuvina kuin tosiasiallisina eläiminä.

Dolittle on kokoperheen seikkailuelokuva, joka täyttää tarkoituksensa kertaalleen, kunhan aikuisena ei erehdy odottamaan elokuvalta liikoja.