Detroit Rock City kotikatsomo

Missä sinä olit vuonna 1978, vai olitko missään? Olitko ehkä vielä vain kimallus vanhempiesi silmäkulmissa vai taapersitko jo pitkin tämän kovan ja kylmän maailman kamaraa. Jos olit jo tuohon aikaan teini-ikäinen ja intohimonasi oli raskaampi rock, niin "onneksi olkoon"! Videolevitykseen on saapunut elokuva Detroit Rock City, joka kajahtaa varmasti tajuntaasi kuin tuttu kvinttiriffi ja saa sinut muistamaan finnivoiteen tuoksun kuin eilisen.

Detroit Rock City kertoo neljän nuorukaisen hulvattomasta matkasta vuoden 1978 Kissin Detroitin konserttiin. Teini-, komedia- ja rockelokuvien perinteitä kunnioittaen ja niistä mitään piitaten tarina raastaa katsojan irti sohvan nurkasta ja arkitodellisuuden kahleista. Se on juuri niin moraaliton, vastuuton, mahtipontinen ja kliseinen, kuin hyvän hardrock-kappaleen kuuluukin olla. Ja yhtä ennalta arvattava tai arvaamaton, kuin vain teini-ikäinen ihminen voi olla.

Yhtä turhaa, kuin heavybändien levyihin takaperin laitettuja saatanallisia viestejä, on etsiä tästä elokuvasta syvällistä sanomaa. Kyseessä kun on vain viihdettä ja vauhtia isolla V:llä. Draaman kaaret on tallottu suoriksi ja vedetty koulun tyttöjenvessasta alas marisätkän kanssa. Kunnon rockmentaliteetilla tietenkin.

Detroit Rock City on lajissaan konstailematon ja rehellinen. Se käyttää sumeilematta hyväkseen lajityypin suomia mahdollisuuksia mennä siitä, mistä aita on matalin tai missä sitä ei ole ollenkaan. Ja onnistuu näin olemaan oman itsensä parodia, kuten elokuvan viihdevankkureiden vetojuhdaksi valjastettu superyhtye Kisskin parhaimmillaan on.

Parasta tietysti elokuvassa on musiikki. Lähes taukoamattomana taustalle ja erittäin alleviivaavasti kohtauksiin sijoitetut kappaleet tehosivat kuin takaraivoon mätkäisty pesäpallomaila. Esimerkkinä musiikkivalinnoista kerrottakoon että, kun nelikkomme pieksää pari diskohilettä moottoritien reunamalla, niin iskuja korostaa Black Sabbathin "Iron Man". Toisessa kohtauksessa taas yksi sankareistamme on pelastamassa neitoa pulasta ja hänen repliikkinsä on ajastettu AC/DC:n "Whole Lotta Rosien" alkuriffien väliin. Kaiken kaikkiaan nämä erinomaiset musiikkivalinnat kohottavat toiminnan aivan toiselle tasolle kuin mihin itse kohtaukset olisivat koskaan yltäneet.

Siis vaikka matkalla Kissin konserttiin ollaankin, niin musiikkina on paljon muitakin 70-luvun huippurockbändien legendaarisia kappaleita. Ja tässä tämän elokuvan juju juuri onkin. Silkkaa muistojen manipulointia. 70-luvun teininä eläneenä, oli minun todella helppo hymyillä tekijöiden luomille assosiaatioille. Ja aivan kuin itsestään käteni puristui nyrkkiin ja kohosi hehkuttamaan, kun jokin tuttu riffirypäs jyrähti elävöittämään jotain pöljää teinien "mahcobullshit" uhoamista.

En voi kuin sanoa, että minusta oli vapauttavaa katsoa elokuvaa, jota ei voi millään muotoa ottaa vakavasti, eikä siihen ole totta vie mitään tarvettakaan. Useammin kuin kerran sain huomata nauravani ihan ääneen. Ja sen minä ainakin luen erittäin positiiviseksi, kun on sentään kysymys komediasta. Ja lopuksi kaikille Kiss-faneille tiedoksi, että bändi nousee elokuvan lopuksi lavalle kaikkine maskeineen ja rekvisiittoineen, joskin tietysti nykypäivän hiukan elähtäneemmässä kunnossa, mutta silti siinä legendaarisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Jee! Rock on rajaton riemu.