DarkBlueAlmostBlack kotikatsomo

Parin viimeisen vuosikymmenen aikaisesta espanjalaisesta elokuvasta tulevat mieleen lähinnä Pedro Almodóvarin, Julio Medemin ja Bigas Lunan elokuvat. Maasta tulee kuitenkin muunkinlaista elokuvaa, mutta usein ne jäävät Suomessa joko ilman julkaisua tai vaihtoehtoisesti valikoima edustaa kevyttä ja turvallista draama- tai hömppäkomediaa. Myös DarkBlueAlmostBlack sijoittuu tähän kategoriaan, mutta samalla se pitää sisällään vakavampia piirteitä.

DarkBlueAlmostBlackissa keskitytään kuvaamaan kolmen nuoren miehen elämänvaiheita. Jorgen pakkomielteenä on tummansinisen – lähes mustan – puvun hankkiminen, joka symboloi hänelle köyhyydestä eteenpäin pääsemistä ja isän talonmiehen uran hylkäämistä. Hänen elämäänsä kuuluu halvaantuneen isän hoitamista, työelämän vaikeuksia ja suhde kotiin palanneeseen nuoruudenrakkauteen. Elämäntilannetta vaikeuttaa myös hänen vankilasta vapautuva veljensä, Antonio, joka haluaa Jorgen hoitavan tämän vankityttöystävän raskaaksi, koska hän ei itse kykene siihen. Jorgen tyhjäntoimittajakaveri, Israel, puolestaan tarkkailee kamerallaan naapuritalossa hierontapalvelua pitävää miestä, joka samalla rahalla tarjoaa asiakkailleen runkkauksen tai suihinoton. Asiakkaiden joukosta löytyy yllättäen myös Israelin isä ja eipä aikaakaan kun tarkkailija löytää itsensäkin hierojan hoitopöydältä.

On virkistävää seurata, miten 1980-luvun alun ja etenkin Almodóvarin elokuvien vaikutuksen myötä espanjalaisista elokuvista voi löytää seksuaalisten aiheiden erikoislaatuista käsittelyä. Vaikka muiden ohjaajien kohdalla käsittely onkin kiltimpää ja melodraama astetta köykäisempää, niin DarkBlueAlmostBlackissa esille nousevat aiheet kuten homoseksuaalisuus, vanhempien seksuaaliset mieltymykset ja perheen väliset keskinäiset rakkaussuhteet saavat kiinnostavan käsittelyn.

Daniel Sánchez Arévalon ohjaama elokuva ei ole kuitenkaan täysin ongelmaton tapaus. Elokuvan tekijät eivät nimittäin ole osanneet päättää käsitelläänkö teemoja komedian vai draaman keinoin. Usein nämä ainekset sotkeentuvatkin harmittavasti keskenään, jolloin katsojaa pyritään viihdyttämään draaman kustannuksella. Komedialliset ainekset tuovat toki keveyttä tarinaan, mutta oikeanlaisen tasapainon saavuttaminen on osoittautunut toisinaan liian haasteelliseksi. Sen vuoksi elokuvassa päästäänkin valitettavan harvoin ihmismielen ja -suhteiden ytimeen.

Kaikkien epätasaisuuksien ja heikkouksien keskellä täytyy kuitenkin myöntää, että DarkBlueAlmostBlack on parhaimmillaan melko nautittavaa katseltavaa. Tekninen puoli näyttelijöistä ohjaajaan ja musiikeista kuvaukseen toimii sen verran hyvin, että huomiota ei useinkaan kiinnitä aiheen kevyehköön käsittelytapaan. Elokuvan erinomaiset musiikit ja sujuva tarinan kuljetus antavat paljon anteeksi. Tiukemmalla narujen käsissä pitelemisellä ja sopivalla draaman ja komedian tasapainolla DarkBlueAlmostBlack olisikin voinut olla erittäin hieno elokuva. Tällaisenaan se jää hyvistä puolistaan huolimatta terävimmän kärjen ulkopuolelle.