Chino – The Valdez Horses kotikatsomo

Vaikka Charles Bronsonilla oli liettualaista tataaritaustaa, hänen kivestä veistetyt, jylhän maskuliiniset mutta samalla tummanpuhuvan surumieliset kasvonpiirteensä tekivät hänestä monta kertaa valkokankaalla villin lännen hahmon, usein puoliverisen tai muuten vain muun yhteisön laitamilla vaikuttavan kulkumiehen.

Myöhemmin urallaan, erityisesti 1980-luvun alusta alkaen Bronson keskittyi enemmän urbaanien katukujien vigilantismiin ja kostamiseen, mutta 1950-luvulta 1970-luvulle Bronson oli ennen kaikkea western-tähti. Tämän vaiheen ehdoton kohokohta oli Sergio Leonen klassikko Huuliharppukostaja (1968), mutta tämän jälkeenkin Bronson esiintyi monissa ansiokkaissa lännenrooleissa.

Yksi niistä on konkariohjaaja John Sturgesin uran jälkivaiheen ohjaus Valdez, il mezzosangue, joka on julkaistu lukemattomilla eri nimillä, Suomessakin sekä Chino – puoliverisenä että Valdez – puoliverisenä. Tämänkertaisen painoksen nimi on pelkkä Chino. Elokuva on monikansallinen eurowestern, joka on kuvattu Espanjassa eurorahoituksella ja englanninkielisillä tähdillä.

Elokuvan päätarina kertoo yhteisönsä ulkopuolelle asettuneesta ja joutuneesta puoliverisestä Chino Valdezista (Bronson), joka on enemmän kotonaan intiaanien parissa kuin valkoisten kyläläisten, mutta joka siitä huolimatta yrittää kaikkensa rikkoakseen yksinäisyytensä kehän ja sopeutuakseen. Hevoskasvattajana Valdez on vailla vertaa ja hän haaveilee saavansa villin orin johtamasta laumasta itselleen elannon.

Valdezin tilalle oppiin päätyvä nuori poika (Vincent Van Patten) saa Valdezin tuntemaan isällistä lämpöä. Kun paikallisen karjaparonin Maralin (Marcel Bozzuffi) kopea sisar (Jill Ireland) vähitellen vastaa miehen tunteisiin, herää Valdezissa orastava kaipuu perheeseen, vaimoon ja vakiintuneeseen kotiin. Karjaparoni kuitenkin vihaa ja halveksii puoliveristä tämän taustan takia, ja pyrkii murskaamaan yksi kerrallaan Valdezin kaikki haaveet.

Chino ei sorru kaavamaisiin ratkaisuihin tai tarjoa syvien, perimmäisten ihmissuhde- ja yhteiskuntaongelmien ratkaisuksi hetkittäistä pyssynpauketta, joka korjaisi kaiken. Pikemminkin tilanteet purkautuvat väkivaltaan, koska se on ihmisluonteelle ominaista, ja myös Valdez tajuaa varsin hyvin, että hän voi korkeintaan viivyttää väistämätöntä ja reagoida seurauksiin mutta ei vaikuttaa niiden syihin. Elokuva onkin harvinaisen surumielinen. Ylvään Valdezin hahmo rinnastuu symbolisesti hänen arvostamaansa villioriin, jonka on parempi elää vapaana yksinään kuin kesyssä laumassa, joka ei häntä tunnu hyväksyvän.

Sturgesin vertaansa vailla oleva lännenelokuvien nyanssien tuntemus, hyvässä vedossa olleen Bronsonin olemus sekä Lee Hoffmanin romaaniin The Valdez Horses perustuva, tavallista moniulotteisempi käsikirjoitus muodostavat kokonaisuudesta vahvan ja vakuuttavan elokuvan. Ansiokas teos on hieman jo hautautunut vuosikymmenensä uumeniin, minkä takia onkin hyvä, että se kokee uutta tulemista uusintajulkaisun muodossa.

Se sen sijaan ei ole hyvä, että Suomi-painoksen kuvanlaatu on kuin villihevosen perseestä. Varoitusteksti takakannessa sentään mainitsee, että dvd:n kuvanlaatu on vhs-tasoa, ja sitä se tosiaan on. Pan & scan -julkaisujen luuli jo vihdoin loppuneen, mutta 4:3 -kuvasuhteeseen saksittu ja rähjäisen suttuinen kuva todistaa luulon vääräksi. On erittäin hyvä, että Chinon kaltaisia vanhoja western-helmiä julkaistaan ylipäätään, mutta sitä toivoisi, että saatavilla olisi edes dvd-tason kuvanlaatua, ei leikeltyjä ja täriseviä vhs-tason pätkiä.