Bloodshot kotikatsomo

Valiant-kustantamon sarjakuvahahmoon perustuvaa Bloodshotia voi aihetasolla verrata moneen varhaisempaan toimintaelokuvaan: köyhän miehen Robocop (1987), köyhän miehen Total Recall – unohda tai kuole (1990), jopa köyhän miehen Universal Soldier – Täydellinen sotilas (1992). Kaikki 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun toimintaelokuvia, joissa toimintasankarin muisti palailee pätkittäin. Kahdessa näistä sankari on ollut kuolleenakin ennen palaamistaan päärooliin.

Kaksi edellä mainituista ovat Paul Verhoevenin satiirisia, toimintaelokuvan muotoon puettuja ja aikaa kestäneitä pohdintoja siitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja miten ihmisen muistikuvat tai niiden puute määrittävät hänet. Jälkimmäinen on Roland Emmerichin sisällöllisesti köyhempi ja yksipuolisempi ryske. Emmerichin tekniset valmiudet ja napakka ote toimintagenreen tekivät teoksesta kuitenkin päättömyydessään viihdyttävän B-leffan, joka sai useita suoraan televisioon päätyneitä jatko-osakalkkunoita.

Kuolleista palaavalle, muistinsa menettäneelle ja nanoboteista lisävoimia saavalle Bloodshotillekin (Vin Diesel) suunnitellaan, tai ainakin suunniteltiin, jatko-osia ja kokonaista jaettua elokuvauniversumia Valiant-kustantamon muiden hahmojen kanssa. Ongelma on vain siinä, että yksitotisen epäkiinnostavassa hahmossa ei ole juuri mistä ammentaa edes yhteen ainoaan elokuvaan. Supersotilashahmo on kenties herätetty kuolleista, mutta viimeinenkin ripaus karismaa on jäänyt haudan tuolle puolen.

Bloodshot on elokuvallisesti tusinatuote, josta puuttuu se rosoisuus ja analogisuus, joka antoi kehnoimmillekin kasarileffoille edes vähän särmää. Vaikutelma on kliinisen steriili digiajan digituote, jolle koronan takia toimeenpantu laaja digilevitys oli lopulta oikeammalta tuntuva julkaisuformaatti kuin valkokankaat.

Vika ei ole yksin puisevasti esitetyn pääroolin, latteisiin ja kömpelöihin sivurooleihin haaskattujen draamanäyttelijöiden, heikon ja ennalta arvattavan käsikirjoituksen eikä edes ensikertalaisohjaaja David F. Wilsonin. Wilsonin aiemmat kannukset ovat videopelien ja efektiteollisuuden parista, eikä hänellä ole kokemusta ohjata ihan oikeita ihmisiä eikä selkeää näkemystä sellaiseen ohjaukseen, joka ei vaatisi digitaalista jälkituotantoa.

Vika on myös siinä, ettei voi kauhalla jakaa, jos on lusikalla annettu rajoittuneen ja keskinkertaisen lähdemateriaalin suhteen. 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa oli sarjakuvissa muotia korostaa visuaalisuutta juonen sijasta. Tarinoihin lisättiin näennäistä synkkyyttä ja angstia samalla, kun mieshahmot saivat entistä tolkuttomammat lihakset, naishahmot entistä suuremmat tissit ja joka toisella hahmolla oli valtavan kokoisia aseita sekä tarpeettomia remmejä, rensseleitä ja pussukoita. Monet tuon ajan julkaisut edustavat yhdysvaltalaisen supersankarisarjakuvateollisuuden yksiulotteisinta, mielikuvituksettominta ja kömpelöintä puolta.

Tuolloin syntyi useita uusia kustantamoja vanhojen jättien DC:n ja Marvelin rinnalle, niin Image kuin myös Valiant, joista kumpikaan ei ole kyennyt juuri muuhun kuin matkimaan isompiaan. Vaikka näiden kustantamojen yksittäiset numerot myivät hetkittäisinä piikkeinä enemmän kuin esikuvansa – ja tässä sopii muistaa, että USA:n huippumyynti voi silti olla vain osa suomalaisen Aku Ankan painatuksesta – niin aniharva uusien kustantamoiden supersankari on kyennyt saavuttamaan pysyvää asemaa suuren yleisön parissa. Huippukuvitus tai mukarankkuus ei riitä, jos muuta annettavaa ei ole.

Supersankarisarjakuviin perustuvia elokuvia tulee nykyisin kuin sieniä sateella, jolloin ei enää riitä se, että kaivetaan esille hahmoja, jotka jo 90-luvun alussa vaikuttivat kömpelöiltä toimintaleffojen sankarien hiilikopioilta. Geneeriset toimintakohtaukset, persoonaton muskelimieshahmo ja yhden ominaisuuden henkilöhahmot eivät aina riittäneet edes kasarielokuvien kultakaudella muuta kuin suoraan videotallenteiksi päätyviin elokuviin, eivätkä ne missään nimessä riitä vuosikymmeniä myöhemminkään.