Blade Trinity kotikatsomo

Ei ole aina hyvä idea päästää käsikirjoittajaa ohjaajan puikkoihin. Siitä on kiistaton todiste tämä kolmas Blade-rymistely, joka ei pärjää kahden aikaisemman vampyyriseikkailun reippaan hurmeiselle hurlumheimeiningille. Enemmän konsolipelejä kuin oikeaa toimintaelokuvaa muistuttava Blade Trinity on masentava päätös mukiinmenevälle verenimijäsaagalle, joka on ollut sarjakuvafilmatisointien ehdotonta parhaimmistoa ja pelastanut Wesley Snipesin unohduksen alhosta.

Kolmas Blade ei tunnu kunnioittavan edes päätähtiään. Päämäärättömästi patsasteleva Snipes hukutetaan jonnekin typerien sivuhahmojen välimaastoon ja herra Kris Kristofferson päästetään hengiltä aivan turhan aikaisin, jolloin mielenkiinto lopahtaa samantien nuorten karismavajeesta kärsivien b-tähtien yrittäessä liikaa, kun todellisia paukkuja ei vaan löydy. Tuttu cooliakin viileämpi synkistely on viety henkilöhahmojen nuorennusleikkauksen myötä kepeämpään ja samalla keppoisampaan suuntaan, jonka epäonnistumista pönkittävät tönköt puujalkavitsit. Blade-sarjalle ominainen toiminnan tenho on taantunut tylsäksi mätöksi ja meuhkaamiseksi, kun henkiin herätettyä Drakulaa näyttelee vielä puiseva ja hämmentävästi Mr. Beanin näköinen Dominic Purcell, joka kadottaa itse pääpiruna vampyyriuskottavuuden viimeisetkin rippeet.

Sen sijaan tupla-dvd:n lisämateriaalit ovat mielenkiintoisia, sillä ne valottavat tietämättömälle ajoittain melko perusteellisesti Bladen hahmoa ja sen taustaa. Vihkiytyneenä sarjakuvafanina David S. Goyer tietää asiansa, mutta filmillä tuo kieltämättä syvä aiheen tuntemus ei ikävä kyllä näy. Stephen Norrington ja Guillermo del Toro hanskasivat tuiman toiminnan ja suoraviivaisen tarinankerronnan paljon kovemmalla puristuksella.

Edeltäjiinsä verrattuna Blade Trinity vertautuukin pelkkänä ideattomana ja juonettomana musiikkivideoestetiikkaan turvautuvana tehostepelleilynä, joka herättää vain halun katsoa kaksi aiempaa elokuvaa uudelleen. Niissä moderni vampyyrimyyttikin eli kutakuinkin mielikuvitusta kiihottavalla tavalla kuten hyvän fantasiaelokuvan kuuluukin tehdä. Nyt Bladen ja Drakulan suuri kohtaaminen latistuu tylsäksi miekkojen kalisteluksi. Se on vain varjo Bladen ja Stephen Dorffin Deacon Frostin raivokkaasta yhteenotosta, joka saa uusien Tähtien sotienkin sädetikkujen sihinät näyttämään siltä itseltään, eli nörttipojujen nöösimäiseltä nylkytykseltä.

On olemassa ero mukamas tekemisellä ja tekemisellä. Blade Trinity edustaa pikkukivaa puuhastelua, lamaannuttavaa virusta, joka levinnyt laajalti nykyiseen toimintaelokuvaan. Toivottavasti ei jäädäkseen, mikä on vieno toivomukseni näin Sin Cityn ensi-illan aattona.