Black Christmas kotikatsomo

Teinielokuvien edesmennyt ohjaaja Bob Clark ei ehkä tiennyt tarkkaan, millaiseksi pikku klassikoksi hänen rutiiniohjauksensa Musta joulu (1974) lopulta muodostuisi. Elokuvan piinaava kauhu joulutauolle jääneistä naisopiskelijoista ja heitä jahtaavasta murhaajasta pitää pintansa tänäkin päivänä ja ansaitsee joulunpyhien katsomiskertansa.

Musta joulu on sittemmin päivitetty useampaan kertaan, joista viimeisin, tässä käsiteltävänä oleva viime vuoden versio on niistä kaikkein luokattomin eikä tee kunniaa tuotantoyhtiölleen Blumhouselle, jolta taannoin ilmestyi muun muassa uranuurtava kauhueepos Get Out (2017). Mustan joulun dialogi on sekavaa ja juoni olematon. Sen sijaan feminismin sinänsä kannatettavaa aatetta tungetaan katsojalle kaikissa mahdollisissa väleissä. Katsojalle tehdään korostetun selväksi, että kaikki miehet ovat kelvottomia ja naiset oikeita ihmisiä. Vuorosanat vaikuttavat osin näyttelijöiden itsensä improvisoimilta.

Mustan joulun perusjuoni, tai pikemminkin sen etäinen tuulahdus, on sama kuin alkuperäisessä elokuvassa, paitsi että mukaan on tunnettu outoa salaseurahöttöä, joka muka ohjailee kulisseissa kaikkea kampuksella tapahtuvaa.

Nuoret ja epäilemättä tulevat eturivin näyttelijät tyylikkään Imogen Pootsin johdolla tekevät parhaansa ohuen materiaalin ja liikaa pitkitettyjen kohtausten kanssa ja kummallisten sivuosien konkari Cary Elwes on Mustassa joulussa oma salaperäinen itsensä.

Näinä kiehuvina ja lähinnä toisten syyllistämiseen tähtäävän mielipiteenvaihdon aikoina ymmärrän hyvin, mitä Mustalla joululla yritettiin tavoitella, ja kokeneemmalla ohjaajalla lopputulos olisi saattanut olla uskottavakin. Näyttelijänä paremmin tunnetun Sophia Takalin rahkeet eivät riitä, kun lopputuloksena ei ole muuta kuin aatteen sekavaa paloa. Näin ei #metoo-agendaa edistetä.