Berberian Sound Studio kotikatsomo

Äänikerronta jää elokuvista puhuttaessa usein toisarvoiseen asemaan. Tämä on valitettavaa, sillä äänimaailmalla ja efekteillä on merkittävä rooli autenttisuuden luonnissa. Äänisuunnittelu on taiteenlaji sinällään.

Ohjaaja Peter Strickland korjaa epäkohtaa Berberian Sound Studiossa, joka nostaa hattua äänisuunnittelijoille ja foley-äänille. Jälkimmäisellä tarkoitetaan kohtauksiin liittyviä ääniä, jotka äänitetään jälkikäteen ja synkronisoidaan kuviin.

Eletään 1970-lukua. Kauhuelokuviin erikoistunut italialainen pikkustudio palkkaa uutta ”kauhumestariteostaan” varten brittiläisen äänisuunnittelija Gilderoyn (Toby Jones). Luontodokumenttien parissa viihtyneelle kotipoika Gilderoylle projektin kylmä ja sadistinen arvomaailma on järkytys. Hänen arvomaailma alkaa hiljalleen rapistua hänen ammentaessaan mielensyövereistään ideoita kaameuksien konkretisoimiseksi.

Berberian Sound Studio muistuttaa Roman Polanskin varhaisempia filmejä, joissa päähenkilön psyyke ja minäkuva hajoaa. Studiosta tulee Gilderoyn mielen vankila, josta hän ei pääse pakenemaan. Elokuva muistuttaa myös Brian De Palman jännäristä Blow Out – Viimeinen todistaja (1981), joka omalla tavallaan käsittelee äänen ja kauhun suhdetta.

Berberian Sound Studio antaa silottelemattoman kuvan elokuvanteon maailmasta. Tuottajat vedättävät palkollisiaan eikä tuotannolla vaikuta olevan mitään loogista suuntaa. Väkivaltaisuuksista seuraavat shokit vihjailevat nekin vuosikymmenten takaisia moraalipaniikkeja elokuvien vaikutuksista.

Hulluudeksi osoittautuu koko taiteen teko, koska tekijöiden ja katsojien välille muodostuu kuilu. Taiteilija voi ohjata meidät mielikuvien suuntaan, mutta meidän on mahdotonta päästä kiinni siihen, minkälaisessa myllerryksessä Gilderoy painii luodessaan äänimaailmaa. Se mikä on hänelle totista totta, on meille viihdettä.

Berberian Sound Studiossa kaikki tapahtumat sijoittuu suljettuun studiohuoneeseen, jossa äänet kertovat enemmän kuin kuvat. Teosta voisi jopa luonnehtia äänikuvaksi elokuvan sijaan. Vaikka meille ei näytetä väkivaltaa, pystymme äänien perusteella arvaamaan minkälaisia väkivaltaisuuksista Gilderoyn on nyt mallinnettava.

Näin syntyy hersyvää huumoria. Kontrasti on melkoinen, kun sadistiset äänitehosteet syntyvät tosi asiassa nypläämällä ja pilkkomalla vihanneksia. Me kuulemme kauheudet mutta näemme vain studion pöydän, jolla efektit tehdään. Elokuva on tosiaan huijaamisen ja silmänkääntötemppujen taidetta.

Tätä on myös Berberian Sound Studio, joka kaappaa tunnistettavia kauhuelementtejä luodakseen täysin oman nahkansa. Se testaa, kuinka pitkälle vahvaan tunnelmaan ja äänimaailmaan voidaan mennä näyttämättä juuri mitään.

Aluksi tämä kiinnostaa, mutta ote alkaa lipsua ennen loppua. Maanisen tunnelman vastapainoksi kaipaisi vielä jotain sähäkämpää, jotain terävämpää.