Been So Long kotikatsomo

Aidolta tuntuvaa Lontoota harvoin näkee elokuvissa. Postikorttikuvien taakse kätkeytyvät kaupungin todelliset kasvot: kebab-ravintolat, cityketut, pissalta ja pilveltä haisevat kadut. London Film Festivalilla vuonna 2018 ensi-iltansa saanut Netflix-musikaali Been So Long antaa maistiaisen turisteilta pimentoon jäävästä Lontoosta, joskin maagisen realismin värittämänä. Alkujaan teatteriin kirjoitettu tarina on Camdeniin sijoittuva hipsteriunelma, joka kertoo yksinhuoltajaäiti Simonen vaikeuksista avata sydämensä uudelle rakkaudelle, vankilasta vapautuneelle Raymondille.

Simonen roolissa nähdään ghanalaisenglantilainen Michaela Coel, joka on tunnettu palkitun Chewing Gum -komediasarjan pääroolista ja käsikirjoituksesta. Coelilta ei voi muuta odottaakaan kuin vangitsevaa ja koskettavaa esiintymistä – mutta tuntemattomampi Arinzé Kene ei jää Raymondina hänen varjoonsa. Parin välillä kipunoi ja kemia on käsinkosketeltavaa, mutta valitettavasti tarinan kiintopiste alkaa hyvin pian rakoilla. Mukana on useita sivuhahmoja ja -juonteita, ja mitä enemmän aineksia soppaan sekoitetaan, sitä vaikeammalta elokuvaan keskittyminen alkaa tuntua.

Musikaali on kieltämättä vaikea elokuvagenre. Lavalla ensemblerevittely toimii, mutta lähikuviin kaipaa syvempää kontaktia hahmoihin. Esimerkiksi kummallisen katuja harhailevan Gilin (George MacKay) sattumanvaraiset kohtaamiset päähahmojen kanssa jäävät vain vaivaannuttavaksi komiikaksi ja päälle liimatuksi muistutukseksi Lontoon monimuotoisuudesta. Useamman näyttelijän musikaaliset lahjat ovat myös heidän roolisuorituksiaan heikommat. Pääasiassa musiikkinumerot ovat silti viihdyttäviä, joskaan eivät aina tarinan toimivuuden kannalta perusteltuja. Erityisesti hyvin arkiympäristöön sovitetut koreografiat palauttavat uskon rakkauden taikaan.

Pehmeä valaisu, neonvalot ja pastellisävyt antavat elokuvalle vahvasti musiikkivideomaisen tunnelman, joka lisää taianomaista efektiä. Kuvaaja Catherine Derry ja ohjaaja Tinge Krishnan ovatkin tehneet yhteistyötä aiemmin niin musiikkivideoiden kuin Krishnanin ensimmäisen pitkän ohjaustyön (Junkhearts, 2011) parissa. Värit ovat saturoitua ja linsseissä on käytetty suodattimia, jotka saavat kuvan hehkumaan vastavalossa – kadut ovat kauniita silloinkin, kun niitä siivotaan viikonlopun jäljiltä. Elokuva on kieltämättä tyylikäs, mutta esteettisenä kikkailuna käytetyt linssiheijastukset menettävät merkityksensä hyvin nopeasti ja draaman edetessä toivoisi vaihtelevuutta myös kamerailmaisussa.

On virkistävää kerrankin nähdä mustia englantilaisia romanttisen tarinan keskiössä, ja vahvuutensa elokuva saakin arkisen Lontoon kuvauksesta. Viimeisen musiikkinumeron soidessa aivan tavallisessa Camdenilaisessa pubissa ei voi olla hymyilemättä. Kokonaisuutena Been So Long jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan. Se kaipaa kipeästi tiiviimpää kerrontaa ja leikkauspöydälle palauttamista.