Andrei Rublev kotikatsomo

Kulttuurin ja taiteen kanssa piehtaroiva joutuu jossain vaiheessa selittämään itselleen, mitä on taide ja miksi sitä tekee. Tämä kysymys toistuu myös ohjaaja Andrei Tarkovskin tulkinnassa ikonimaalari Andrei Rublevista.

Andrei Rublev on yksi Venäjän keskeisimpiä ja tunnetuimpia maalareita, mutta hänen elämästään ei ole jäänyt dokumentteja kuin niukanlaisesti. Tarkovski käyttää henkilöään omien käsitysten välittämiseen. Nyt ei tehdä historiallista tulkintaa tai uskollista henkilökuvaa.

Jumalaan ja ihmiskunnan hyvyyteen luottavan taiteilijan mieli järkkyy, kun hän turvautuu väkivaltaan estääkseen vääryyksiä. Rublev ei kykene enää tekemään taidetta vaan vetäytyy. Hänen järkkynyt maailmankuva on ristiriidassa taideihanteidensa kanssa ja tästä seuraa romahdus.

Andrei Rublev pohtii taiteen merkitystä hyvin konkreettisin keinoin ja näyttää meille minkälaista käsityötä ja omistautumista se vaatii. Keskeisessä kohtauksessa seurataan nuoren miehen vimmaista kellonvalamista. Katsojien tapaan myös Rubleviin tekee vaikutuksen nuorukaisen vankkumaton usko projektiinsa. Taide kuuluu epätäydelliseen maailmaan. Sen tehtävänä on viittoa meitä kohti parempaa.

Tarkovski rakentaa taiteen tekijöistä hengen jättiläisiä. Ammatti vaatii suuria ponnistuksia. Taiteilija ei joudu pelkästään rakentamaan omaa tulkintaa maailmasta vaan sen varaan on pystyttävä nojaamaan niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Ikonimaalarin tragedia on, että hän haluaisi kuvata maailmaa kauniina, mutta se on kaikkea muuta kuin sitä.

Elokuva on eeppinen ja kuvattu maalauksenomaisesti. Se rakentuu pitkille viipyileville ja häkellyttävän kauniille ja jylhille otoksille maailmasta. Kuvissa asettuu rinnan ihmisen asuttama maa ja sen ulkopuolelle jäävä koskematon luonto.

Teoksen järkälemäisyys voi tuntua itsetarkoitukselliselta pyrkyryydeltä, mutta pitkissä otoksissa on myös pointtinsa. Maailma pyritään hahmottamaan moniulotteisena totaliteettina, jossa korostuu ihmiskunnan pienuus. Pahuudelle ja julmuuksille kuin kauneudelle ja henkisille kokemuksille on siinä yhtä lailla sijaa.

Paikkansa kertomus lunastaa viimeisissä kuvissa, joissa ikonimaalarin töitä esitetään lähikuvissa. Työt eivät ole syntyneet vain yhteiskunnallisten ja maallisten vaikutteiden, vaan myös henkisten ponnistelujen seurauksena. Katsojakin näkee maalauksissa jotain uutta. Tarkovski ei ole kertonut, miten niitä pitäisi katsoa vaan näyttänyt meille tien tulkita töitä itsemme kautta. Kokemus on miltei harras.