Anacondas - The Hunt for The Blood Orchid kotikatsomo

Muistatko vielä Anacondan ja kaksikymmenmetrisen kumikäärmeen, jota ei saatu hengiltä, ei sitten millään? Se on täällä taas ja nyt sillä on kavereita mukana. Anacondas saa toivomaan, että anakondat olisi tapettu sukupuuttoon jo alkuperäisessä tekeleessä.

Juoni on kumman tuttu. Joukko ihmisiä seilaa Borneon viidakkojokia ja kohtaa monta uhkaa matkansa varrella. Tällä kertaa tutkimusmatkalaiset ovat lääketehtaan tutkijoita, jotka etsivät ikuisen elämän eliksiiriä sisältävää veriorkideaa. Lopputulos on arvattavissa. Kysymys ei ole siitä, kuka tulee syödyksi, vaan kuka tulee syödyksi ensin.

Siinä missä Anacondaa tähditti tunnettu näyttelijäkaarti Jennifer Lopezista Ice Cubeen, on jatko-osa b-luokan näyttelijöillä lastattu. Tuntematon kokoonpano ei sinänsä yllätä, sillä ei elokuvan käsikirjoituskaan mikään Tappajahai ole.

Tietokonegrafiikalla ja osin mekaanisesti toteutetut käärmeet ovat suunnilleen yhtä luonnollisen näköisiä kuin Donald Trumpin tukkalaite. Jos ensimmäisen osan luikero oli kaksikymmenmetrinen, ovat nämä matelijat varmaankin viisikymmenmetrisiä. Mikäli on elämässään yhtään luontodokkaria katsonut, ei käärmeiden liikkuminenkaan vakuuta. Vaihtoehtoa tukin lailla uivan pökkelön tai parisataa kilometriä tunnissa singahtavan salaman välillä ei ole.

Henkilöhahmot ovat pahvisia ja stereotyyppisiä: rahanahne tiedemies, moottoriturpainen musta ja hehkeä blondi, jonka perään kaikki vuorotellen kuolaavat. Lautan kapteenikin on Crocodile Dundeen ja Tarzanin risteytymä, jonka puukkopaini krokotiilin kanssa on yksi elokuvan tahatonta komiikkaa pursuavista tuokioista.

Komiikkaa tästä niin sanotusta kauhuelokuvasta irtoaa, tosin välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Oikeastikin hauskaa oli, kun porukan lipevä latinomies joutui käärmeen kitaan hyräiltyään Tappajahain tunnaria. Muutamat parodiset kohtaukset eivät tässä käärmekeitossa kuitenkaan paljoa lämmitä.

Kauhua raina ei tarjoa nimeksikään. Tapahtumat ovat ennalta arvattavia ja käärmeet pelkästään huvittavia. Henkilöhahmotkin jäävät niin ohuiksi, että on aivan yksi ja sama pistetäänkö heidät käärmeen suuhun heti vai myöhemmin. Empatioita ei helly.

Loppuratkaisu on amerikkalaisen siirappinen, kuten arvata saattaa, sillä kyllähän käärmeitä paetessa yksi romanssi ehditään kyhätä. Seurakseen tämä leffa kaipaa runsaasti popcornia, sillä pureskeltavaa se ei tarjoa.