Junalinnut valkokangas

Saksassakin tehdään siis elokuvia. Ei muutoin uskoisi, siksi harvoin tuon huikean elokuvakulttuurimaan tuotoksia täällä peräpohjolan huitsinnevadassa nähdään. Eikö ole tekijöitä... vai sattuisiko meikäläinen elokuvaohjelmisto olemaan jotenkin painottunut – kolmannen kotimaisen kielialueelle. No, nyt kun tällainen kummajainen olisi nähtävillä, yllätys yllätys, valkokankaalle levittäytyykin suomalaisen kulttuuri-imperialismin tuote. Junalinnut on saksalaissuomalaista yhteistuotantoa kaurismäkiläisin pilkahduksin – ja osin myös suomalaisin näyttelijöin. Onko tosiaankin niin, että suomalaisiin elokuvasaleihin ei löydy tämän enempää meikäläisittäin kiinnostavia saksalaisia elokuvia. Siis muutakin kuin venetsian kurtisaaneja ja viestejä mereltä. Näille pallomeren palloille löytyy jo ennestään tuttu ja turvallinen tuottaja.

Junalintujen keskiössä on ujonpuoleinen dortmundilainen olutkuski Hannes (Joachim Król). Jolla on ilmeisesti liikaa vapaa-aikaa, hän kun on löytänyt intohimokseen juna-aikataulut, tai sitten sitä on liian vähän, sillä työ haittaa alan maailmanmestaruuskilpailuihin (?) osallistumista. Ne järjestetään vaihteeksi Inarissa. Lomahan tekee aina poikaa, joten Hannes astuu junaan ja aloittaa matkan kohti napapiiriä – törmätäkseen matkan aikana toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin, ja tietenkin ruusutarhasta unelmoivaan suomalaiseen Sirpaan (Outi Mäenpää). Vahinko vain, että komisario Fanck (Peter Lohmeyer) epäilee Hannesta murhasta, tämän itse sitä tietämättä. Joten myös herra komisario pakkaa laukkunsa.

Autius – ja miten se täytetään

Junalinnut on maltillisin komediallisin virityksin varsin perinteinen (rauta)tie-elokuva. Kalifornian melskeet on korvannut yhtä myyttisen ja eksistentiaalisen olemuksen saava Inari – maailman reuna. Yksinäinen, seesteinen ja autio ei-kenenkään maa, joka pakottaa katsomaan sisimpäänsä. Harley Davidsonin on korvannut Juna, joka tuo tarinaan vääjäämättömyyttä ja väistämättömyyttä. Dortmünd, Köln, Hampuri, Tukholma, Turku, Helsinki, Rovaniemi, Kemijärvi ja Inari ovat teloitettavan viimeiset unenomaiset ja ikuiset sata metriä. Päätepisteestä ei ole enää paluuta. Luhistuminen tai vapautuminen.

Elokuvan kantavana voimana on Hanneksen ja Sirpan turhia sanoja välttelevä huikean eroottinen lataus, joka täyttää junavaunun ja kuvan silloinkin, kun toinen päähenkilöistä puuttuu. Joachim Królin ja Outi Mäenpään olemuksessa, katseessa ja harvasanaisessa puheessa on läsnä sellainen määrä vahvaa salaperäisyyttä ja kätkettyä kiihkoa, johon nykyinen amerikkalainen valtavirtamössö ei pysty, mikä kertoo riittävästi näyttelijätyöstä kuin myös ohjauksen viisaudesta. Kameralla on aikaa – sen ei tarvitse turhia liikkua. Sillä Juna liikkuu sen puolesta.

Viittauksia ja kauneusvirheitä

Junalinnut sisältää ilmeisen tietoisia viittauksia kaurismäkeläiseen elokuvaan. Makukysymys. Ne joko rikkovat elokuvan seesteistä ja unenomaista linjaa tai rikastavat, herättävät ja täydentävät sitä. Olisin nauttinut Junalinnuista ilmankin niitä. Paitsi en ilman sitä yhtä. Katsokaa. Vääjäämättä iltahämärää runnova Juna, ravintolavaunu, Kari Väänäsen ja Kati Outisen kaurismäkeläis-kansallinen pariskunta, kaipuussa kiemurteleva aikatauluja harrastava saksalainen matkamies – ja suomalainen tango.

Eli Peter Lichtefeldin ohjaama ja käsikirjoittama Junalinnut on kertakaikkisen riemastuttava ’pikku’ elokuva. Se on sanomaltaan universaali olematta tyhjänpäiväinen ja kuviltaan ladattu olematta tukahduttava ja päällekäyvä. Sen ainoa kauneusvirhe liittyy mielestäni tarpeettomaan rikosjuoneen, joka rikkoo turhaan hienoa ja harmonista kokonaisuutta. Mutta toisaalta: tuskin koskaan on suomalaista pikkutaajaman raittia kuvattu niin pakahduttavan yksinäisenä ja autiona – ja silti niin täysinäisenä.