Zombieland: Double Tap valkokangas

On vanha jengi koolla taas, nimittäin zombeja rutiinilla lahtaavat, keskenään kinastelevat mutta toisistaan välittävät Tallahassee (Woody Harrelson), Columbus (Jesse Eisenberg), Wichita (Emma Stone) ja Little Rock (Abigail Breslin). Zombeja kurittavaa ydinporukkaa täydentävät Zombieland: Double Tap -päivityksessä bimboblondin karikatyyri Abigail (Zoey Deutch) ja itseään täynnä oleva falski hippi Berkeley (Avan Jogia).

Myös ensimmäisessä elokuvassa vilahtanut Bill Murray on ympätty mukaan elokuvaan, tosin vasta ensimmäisten lopputekstien jälkeen omaan itsenäiseen osioonsa, joten teatterisalista ei kannata poistua välittömästi lopputekstien alkaessa. Murrayn omassa osiossa Hollywoodin rahantekokoneiston suosimat jatko-osat joutuvat varsin hersyvän ja osuvan pilkan kohteeksi, mikä osoittaa elokuvan tekijöiltä kykyä nauraa myös itselleen. Kaikki tietävät, että nyt ollaan rahantekoreissulla, mutta onneksi maksavan yleisön rahoille halutaan antaa myös jotain vastineeksi – jos ei muuta niin isolla budjetilla (42 miljoonaa dollaria) tehtyä sujuvaa viihdettä. Joskus ei muuta tarvitakaan.

Myös keskeinen tuotantotiimi on sama kuin kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saaneessa Zombielandissa (2009). Ohjauksesta vastaa jälleen Ruben Fleischer, jonka meriittilistalta löytyy muun muassa viimevuotinen Venom (2018). Käsikirjoituksesta vastaavat alkuperäisen, vauhdikkaan viihdyttävän zombie-ilottelun kynäilleet Rhett Reese ja Paul Wernick täydennettynä Dave Callahamilla, joka on ollut kirjoittamassa ja ideoimassa Expendables-elokuvia.

Zombieland: Double Tap jatkaa samoilla urilla kuin ensimmäinen Zombieland. Kymmenen vuotta elokuvien välillä on kuitenkin hieman liian pitkä aika, tuoreustakuu on umpeutunut, ja joka tuutista tuppaavat zombiet kärsineet inflaation.

Zombieland: Double Tapin perhe on kriisissä, kun sen naisjäsenet pyristelevät irti tiiviin pakotetusta perheyhteisöstä. Tästä olisikin saanut melkoisen maukkaan naisten oikeuksia, sukupuolten tasa-arvoa ja feminismiä sivuavan, uusioperheen ongelmat mukaan juoneen ymppäävän ja samalla pirullisen viihdyttävän zombie-rallin, jos joku vain olisi viitsinyt tai osannut sellaisen kynäillä. Ja ehkä osaisikin, mutta tuottajat eivät välttämättä näyttäisi vihreää valoa käsikirjoitukselle, joka ei olisi valmiiksi pureskeltua perusmättöä, joka ei ainakaan loukkaa ketään, paitsi ehkä zombeja.

Perheen miehet tuntuvat olevan laiskanpulskean tyytyväisiä zombeista vapaaseen elämäänsä Valkoisessa Talossa, jonne uusioperhe on asettunut taloksi. Jostain syystä naiset haluavat lähteä takaisin tien päälle etsimään jotain parempaa, aivan kuin loputtomien mahdollisuuksien maailma, johon olemme tottuneet, olisi vielä siellä jossakin, zombieapokalypsin jälkeenkin.

Little Rock päättääkin häippäistä lopullisesti. Mukaan lähtee Wichita, joka kuitenkin pyörtää päätöksensä ja palaa takaisin. Kaikki haluavat Little Rockin takaisin ryhmän antamaan turvaan, ja porukka lähtee yksissä tuumin takaisin tien päälle etsimään kadonnutta perheenjäsentä. Ulkona joudutaan kohtaamaan jälleen zombit, joista osa on alkanut noudattaa huolestuttavasti evoluutioteorian oppeja kehittymällä yhä tehokkaammiksi saalistajiksi.

Zombielandin toisen tulemisen ongelma on, että mikään siinä ei varsinaisesti yllätä. Tien päällä ollaan taas, zombeja lahdataan, läppä lentää nautittavasti ja perheyhteys saavutetaan jälleen lopussa – kuten odottaa saattoikin. Sujuvaa ja nautittavaa viihdettä, hyvät näyttelijät, mutta silti elokuvan jälkeen jää hieman kaihertamaan kysymys siitä, ollaanko Hollywoodissa vähitellen hylkäämässä teattereissa esitettävä pitkä elokuva innovatiivisena taidemuotona, joka luo oikeasti jotain uutta, kyseenalaistaa, hämmentää, provosoi? Ryskettä, jatko-osia ja re-etuliitteellä varustettuja uusiotuotteita on kyllä teatterisalit pullollaan, mutta uusia ja omaperäisiä tarinoita tuntuu olevan kovin vähän tarjolla, tai sitten niitä ei vain haluta ottaa ohjelmistoon.