Saamelaisveri valkokangas

Historiallinen elokuva on vaikea laji. Menneisyyden uskottava kuvaaminen vaatii mittavaa taustatyötä ja yksityiskohtien huomioimista. Jo pelkästään puvustuksen ja lavastuksen osalta työsarka on valtava. Hyvä historiallinen elokuva selviytyy tästä kaikesta ja loihtii menneen aikakauden uudestaan eloon katsojan silmien edessä.

Erinomainen historiallinen elokuva jatkaa tästä vielä askeleen pidemmälle. Se ei tyydy esittämään historiaa vain vitriiniin vangittuna kuriositeettina, vaan kurkottaa menneisyyden ja nykyhetken välisen kuilun yli, ja koskettaa katsojaa henkilökohtaisella tasolla.

Juuri tällainen elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Amanda Kernellin Saamelaisveri.

Elokuvan tarina sijoittuu 1930-luvun Ruotsiin. Saamelaisen poronkasvattajaperheen tytär Elle Marja (Lene Cecilia Sparrok) käy siskonsa Njennan (Mia Erika Sparrok) kanssa koulua saamelaislapsille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa. Vallalla olevan rotuopin mukaan saamelaiset ovat ruotsalaisia alempiarvoisia, ja tämä näkyy myös lasten kohtelussa. Opetus on ruotsinkielistä, ja saamen puhuminen on kielletty kurituksen uhalla.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Elle Marja saa syrjinnästä tarpeekseen ja päättää karata Uppsalaan aloittaakseen uuden elämän. Vihamieliseen ruotsalaisyhteiskuntaan sopeutuminen vaatisi kuitenkin omien saamelaisjuurien täydellistä hylkäämistä. Elle Marjan on siis tehtävä vaikea valinta perheensä ja yhteiskunnan hyväksynnän välillä.

Amanda Kernellin käsikirjoitus valottaa Ruotsin saamelaisten synkkää historiaa, jota ovat sävyttäneet järjestelmällinen syrjintä ja toistuvat sulauttamisyritykset. Kernell, joka on itsekin puoliksi saamelainen, käytti käsikirjoituksensa tukena saamelaisten parissa tekemiään haastatteluja. Elokuvassa kuullaan myös aitoa eteläsaamen kieltä, jonka puhujia on jäljellä noin 500. Elokuvan saamelaislapsia esittävät näyttelijät ovat kaikki tämän kielivähemmistön edustajia.

Elokuvan historialliset ansiot ovat kiistattomat, mutta Saamelaisveri on lisäksi myös herkkyydellä rakennettu kasvukertomus. Se käsittelee väkevästi nuoruuden epävarmuutta ja meissä kaikissa piilevää hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Samalla se on liikuttava kuvaus kaltoin kohtelun seurauksista. Mitä tapahtuu hyväksyntää etsivälle ihmiselle, kun ympäristö tarjoaa vain julmuutta ja nöyryytystä? Näitä aiheita käsitellessään Saamelaisveri astuu ulos historiallisista raameistaan ja muuttuu ajattomaksi ihmiselämän kuvaukseksi, johon kenen hyvänsä on helppo samaistua.

Iso osa Saamelaisveren vaikuttavuudesta lepää pääosaa esittävän Lene Cecilia Sparrokin upean roolityön varassa. Sparrokin päättäväinen Elle Marja kohtaa vastoinkäymiset hiljaista voimaa huokuen, mutta nuori näyttelijä löytää hahmostaan hetkittäin myös valloittavaa lämpöä ja iloa. On suoraan sanoen käsittämätöntä, että kyseessä on Sparrokin ensimmäinen elokuvarooli, eikä hänellä ole minkäänlaista aiempaa näyttelijänkoulutusta.

Elle Marjan hahmoon henkilöityvä voiman ja pehmeyden vastakkainasettelu on läsnä myös elokuvan kuvakielessä. Pohjoiset tunturimaisemat ovat kolkkoja ja jylhiä, mutta paljastavat kauneutensa auringonlaskun kultaisessa kajastuksessa. Samoin myös ruotsalainen keskiluokkaisuus näyttäytyy vuoroin viehättävän eleganttina, vuoroin etäisen kylmänä. Kokonaisuudessaan elokuva on monipuolisen kuvauksensa puolesta upeaa katseltavaa.

Vaikka Saamelaisveri tarjoaa tunnelman puolesta niin synkkyyttä kuin iloakin, nivoutuvat erilaiset sävyt mutkattomasti yhteen Kernellin ohjauksessa. Lopputuloksena on kaunis ja puhutteleva elokuva, ja yksi viimevuosien hienoimmista esikoisohjauksista.