Transcendence valkokangas

Tekoäly on tieteiselokuvan vakiovieraita. Sen tyyssijoina usein toimivien teknologisten dystopioiden kohtaamisissa ei välttämättä aina tähyillä kosmisiin kaukaisuuksiin, vaan tarkastellaan tietoisuuden filosofisia solmuja. Lajityypin esittämät ongelmat liittyvät usein myös informaation hallintaan, ja siinä ihminen pelkää aina jäävänsä toiseksi, kun omat luomukset eli koneet uhkaavat ottaa vallan.

Wikileaks-kriisit ja valtioiden väliset tietoturvahaasteet tarjoavat ajankohtaisen viitekehyksen asenneilmastolle, josta ammentaa. Cristopher Nolanin hovikuvaaja Wally Pfisterin ohjausdebyytti Transcendence (2014) nostaa kyllä tekoälyn ja teknokratian kipupisteitä esille, mutta tieteiselokuva se on vain muotonsa puolesta. Sitä seuratessa tulee nopeasti mieleen, että olisi suutari pysynyt lestissään.

Hollywoodin entinen outolintu Johnny Depp esittää elokuvassa tiedemiestä, joka työkaverinsa ja vaimonsa (Rebecca Hall) kanssa etsii keinoälyn tarjoamia sovellutuksia maailman parantamiseksi. Heidän hyviä aikeitaan varjostavat kuitenkin terroristit, jotka varoittavat teknologian houkutuksiin lankeamisesta. Tieteellinen ylimielisyys koituukin päähenkilön kohtaloksi, mutta sitä ennen tämä ehtii kopioida tietoisuutensa nolliksi ja ykkösiksi. Uudessa olomuodossa ajalliset ja tilalliset haasteet ovat ylitettävissä, mutta eettiset kysymykset jäävät kalvamaan – lähinnä miehen puolisoa ja entisiä kollegoita (Morgan Freeman ja Paul Bettany).

Tästä voisi edetä maltilla, teemojen kautta kohti tuntematonta. Mutta Pfister sortuu liian aikaisin näkyviin kompromisseihin, ja vaikkei jännitystä heti toiminnalla puretakaan, tuntuu, ettei sitä ole koskaan ollutkaan. Elokuvan tyyliä vaivaakin johdonmukaisuuden ja sen kerrontaa dynamiikan puute. Ohjaaja sortuu tuon tuosta itsetarkoitukselliseen kameralla kikkailuun, eikä juonen kuljetus ole sujuvaa. Tällä saralla olisi voitu vielä onnistuakin, mutta sisältö on suorastaan vaivaannuttavaa. Prometheus- ja Frankenstein-myyttejä väläytellään puolihuolimattomasti, ja lopussa tunnustellaan hallinnan menettämisen pelkoja Don Siegelin Ruumiinryöstäjistä (1956) muistuttaen. Hahmot jäävät niin etäisiksi, että näitä esittäviä ammattinäyttelijöitä käy jo lähes sääliksi.

Spike Jonzen viimevuotinen Her (2013) tarkasteli scifistä tuttuja teemoja mutkan kautta. Haikeana romkominakin sen onnistui sanoa orgaanisen ja keinotekoisen yhteensovittamattomuudesta enemmän kuin ryppyotsainen ja pompöösiin pullisteluun tyytyvä Transcendence. Eivät ihmiskunnan ja teknologian yhteenotot tarvitse välttämättä olla koneenrikkojien väkivaltaista epätoivon kertomaa tai teekkarijargonin säestämää tieteispornoa.

Voi vain kuvitella millaisen jäljen David Cronenbergin kaltainen toisinajattelija ja todellisen tieteiselokuvan sissitaistelija olisi jättänyt tähän kyberpunk-yritelmään. Toisaalta, hän olisi myös kiertänyt kaukaa näin kaavamaisen käsikirjoituksen.