Toiset äänet valkokangas

Keväällä 2009 eduskunnalle esiteltiin suuren innostuksen vallassa uusi yliopistolaki, jossa yliopistojen johtamis- ja rahoitusmalleja uudistettiin ja työntekijöiden irtisanomissuojaa heikennettiin. Keskusta ja kokoomus maalasivat ruusuisia kuvia fantastisesta uudistuksesta, joka olisi parasta, mitä suomalaisille yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen. Vähemmistöön jäivät vastustavat äänet, kuten yliopistoissa työskentelevien huolet demokraattisen työyhteisön toimintamallien kaventumisesta.

Kokeneen elokuvaohjaaja Annika Grofin uutuusdokumentti Toiset äänet ponnistaa liikkeelle tästä lähtökohdasta ja seuraa neljän Helsingin yliopiston työntekijän kautta lakiuudistuksen seurauksia. Kiintopisteenä toimivat myös Juha Sipilän hallituksen menoleikkaukset, joissa jälleen keskustan ja kokoomuksen johdolla leikattiin yliopistoilta yli 110 miljoonaa euroa ja jäädytettiin indeksikorotukset. Helsingin yliopistolla leikkaukset johtivat vuoden 2015 yt-neuvotteluihin ja irtisanomisiin, joiden synnyttämiä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia dokumentissa puidaan.

Päähenkilöinä seurataan oikeushistorian professoria Jukka Kekkosta, joka on ollut yksi äänekkäimmistä yliopistolain kritisoijista. Dokumentin aikana hän pyrkii eduskuntaan SDP:n listoilta, jotta yliopistolakia voitaisiin uudelleen muotoilla. Yliopistolta irtisanottu Gaela Keryell hakee hyvitystä oikeusasteiden kautta. Äänitaitelija Taina Saarikivi ja sosiologi Lena Näre edustavat akateemista pätkätyöläisyyttä. Siinä missä Kekkonen edustaa turhautumista poliittiseen vaikuttamiseen, dokumentin naiset edustavat tunteellisia reaktioita yliopistomaailman työkulttuuriin.

Dokumentin aihe on sen elokuvallisen kerronnan heikkous ja vahvuus. Yliopistolain muuttaminen ja sitä seuranneet talousleikkaukset ovat olleet tiedemaailmalle raskaita asioita, joiden seuraukset ovat edelleen työntekijöiden ja opiskelijoiden arjessa. Aihetta on kuitenkin käsitelty viime vuosina julkisuudessa monella eri tavalla. Esimerkiksi Juha Jokelan näytelmä Dosentit Suomen kansallisteatterissa on saanut kiitosta yliopistoväeltä sen terävästä työkulttuurin analyysista. Tässä suhteessa Toiset äänet ei tuo uusia avauksia keskusteluun, vaan toistaa julkisessa keskustelussa pyörineitä argumentteja. Tämä herättää kysymyksen, mihin tätä elokuvaa tarvitaan juuri nyt.

Elokuvan suurin kohderyhmä lieneekin yliopistolaiset itse. Itsekin työskentelin Helsingin yliopistolle yliopistolain valmistelun, rahoitusleikkausten, yt-neuvottelujen ja niiden jälkipuintien ajan. Dokumentin rooleissa ovat mukana omat kollegani, joista osan olen tuntenut jo vuosien ajan. Elokuva oli minulle jatkumoa kahvihuonekeskusteluihin, joissa on purettu muutosten aiheuttamia tuntemuksia – surua, turhautumista, ahdistumista ja uupumista. Omakohtaisuuden takia elokuvan ulkopuolelle asettuminen oli vaikeaa. Samaan aikaan mietin, että kenties dokumentti toimii parhaiten juuri minunlaiselleni katsojalle, jolla on jo valmiiksi kosketuspinta aiheeseen.

Elokuvallisuuden kannalta dokumentti oli ristiriitainen kokemus. Dokumenttiin on jätetty kuvausjäljen rosoisuutta. Mukana on elokuvantekijän kommentointia kuvauskulmista, mikrofonien paikalleen asettelua, kuvan heiluntaa ja rakeisuutta. Elementeillä lienee haetun niin kuvausprosessin läpinäkyvyyttä kuin vahvaa paikalla olemisen ja todistamisen tunnelmaa. Mieleeni kuitenkin palautui jokaisen lehtikuvaajan turhautuminen yliopiston tiloissa, että miten täältä pitäisi saada kiinnostavia kuvia, kun kaikki istuvat vain tuijottamassa tietokoneitaan. Rosoisuus tuntuikin yritykseltä antaa ajatustyölle visuaalista muotoa, mutta keino tuntui usein pakotetulta ja päälle liimatulta.

Sen sijaan äänimaailman mielikuvituksellisuudesta elokuva ansaitsee erityskiitosta. Äänien yksityiskohtaisuus ja äänileikkaus tuovat elokuvaan tulkinta- ja syvyystasoja. Äänisuunnittelijana on toiminut Pietari Koskinen, joka toimii elokuvaäänityksen ja -äänisuunnittelun professorina Aalto-yliopistossa. Hän on voittanut urallaan useita parhaan äänisuunnittelijan palkintoja kotimaisissa elokuvissa ja työn laatu on tässäkin dokumentissa erinomainen. Äänipuoli korosti elokuvan teemoja, ja toi mukaan yllätyksellisiä elementtejä, jotka paikkasivat elokuvaa muuten riivaavaa tuoreuden puutetta. Äänimaailma heijasteli dokumentin nimeä ”toiset äänet” kannustaen katsojaa pohtimaan, kuka kuuntelisi yliopistolaisten tuntoja ja näkökulmia.