The Salvation valkokangas

Tanskalaistuotantoa oleva The Salvation muistuttaa menneiden vuosikymmenien eurolänkkärien uljaasta perinnöstä ja on omanlaisensa kunnianpalautus laadukkaille spagettiwesterneille, jotka aikoinaan nostivat westernit uudelle tasolle erityisesti Sergioiden Leonen ja Corbuccin avulla.

Leonen laajoihin eepoksiin ei The Salvation ole niinkään verrattavissa, mutta lyhyempiin ja intensiivisempiin tarinoihin erikoistunut Corbucci myhäilee varmasti tyytyväisenä haudassaan, kun tanskalaiset jatkavat Nimeni on Djangon (1966) ja Suuren hiljaisuuden (1968) perintöä suoraviivaisen brutaalilla kerronnalla, synkeän kauniilla visuaalisuudella ja selvärajaisen kostojuonen taustalla olevalla laajemmalla kontekstilla.

Elokuvan ihmiskuva on pessimistinen, liki nihilistinen, ja yksittäisten ihmisten suuri sisukkuus on parhaimmillaankin vain väistämättömän pitkittämistä. Yksittäisen kamppailun voitto on Pyrrhoksen voitto ja sen seuraukset katkeria kaikille. Taisteluita voittamalla ei voi voittaa koko sotaa eikä estää pienten ihmisten häviämistä suurten ja ahneiden yritysten tieltä. Ei, koska loppujen lopuksi pienet ihmisetkin ovat yhtä ahneita, tekopyhiä ja pelkurimaisia, vain mittakaava on eri.

Siitä huolimatta Mads Mikkelsenin esittämä Jon yrittää. Tanskalainen Jon on ollut kotimaassaan sotilas ja muuttanut villiin länteen veljensä Peterin (Mikael Persbrandt) kanssa. Seitsemän pitkän vuoden päästä Jon saa vaimonsa ja lapsensa luokseen, mutta tragedia koittaa välittömästi häikäilemättömän gangsterin Delaruen (Jeffrey Dean Morgan) veljen hyökätessä Jonin perheen kimppuun. Jon kostaa, vain joutuakseen Delaruen koston kohteeksi. Mads Mikkelsen yltää parhaiden genre-edeltäjiensä lailla yhtä vahvaan roolisuoritukseen kivikasvoisena, sisäisten tuskien runtelemana miehenä, joka tekee sen, mikä hänen on tehtävä.

Koston kierre on päättymätön, toteaa The Salvation, eikä lähimmäisestä ole lähimmäiselle apua. Päinvastoin paikalliset kyläläiset ovat jo ennestään valmiita uhraamaan härskisti oman yhteisönsä heikko-osaisimmat Delaruen raivon edessä. Sekä virkavalta, kirkon edustajat että hallinto toimivat yksissä tuumin niiden ihmisten edun vastaisesti, joita heidän olisi tarkoitus suojella. Jon ja hänen veljensä voivat nousta kamppailuun saadakseen kostonsa, mutta se ei kokonaiskuvaa muuta eikä myöskään ihmisluonteen perimmäistä olemusta.

Kristian Levringin jäntevä, intensiivinen ohjaus pitää elokuvan fokuksen kristallinkirkkaana ja keskittyy tiukasti pääjuonen viemiseen eteenpäin antaen käsikirjoituksen muiden teemojen avautua katsojalle. Halutessaan The Salvationin voikin katsoa täysin pintatasolla ja seurata dramaattisen traagista, väkivaltaan räjähtävää kostotarinaa, josta aikoinaan Clint Eastwood ja Franco Nero olisivat olleet ylpeitä. Elokuva on asiansa ytimessä ja kestää puolitoista tuntia.

Parhaiden eurowesternien tapaan The Salvation myös syventää myyttisen lännen miljöötä lisäämällä ympäristöön uudisasukkaita monista eri kulttuureista. Samalla se havainnollistaa jotain olennaista Yhdysvalloista, kun sekä korsikalainen roisto (ex-jalkapalloilija Eric Cantona) että tanskalainen ex-sotilas toteuttavat omalla tavallaan amerikkalaista unelmaa ja sen raadollista kääntöpuolta.