The Railway Man valkokangas

Sodan jättämät henkiset arvet ja niiden käsittely on Suomessakin noussut jälleen – vai pitäisikö sanoa vihdoin – puheenaiheeksi Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan myötä. Samaa aihepiiriä käsitteli onnistuneesti Susanne Bierin alkuperäisen tanskalaiselokuvan pohjalta Jim Sheridan elokuvassaan Brothers (2009), jossa sodasta palannut mies (Tobey Maguire elämänsä roolissa) ei ollut enää entisensä eikä kyennyt puhumaan asioista, joista ei voi arkipäivän kielellä puhua.

Nyt murtuneita mieliä kartoittaa Jonathan Teplitzkyn ohjaama The Railway Man, joka perustuu Skotlannissa varttuneen Eric Lomaxin samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen. Sulkeutuneen oloinen Eric (Colin Firth) käy toisen maailmansodan veteraanien kokouksissa, minkä lisäksi hän harrastaa intohimoisesti kaikkea juniin ja rautateihin liittyvää, kuten on lapsesta asti tehnyt. Junassa hän myös tapaa tulevan vaimonsa ja suuren rakkautensa Patrician (Nicole Kidman). Rakastuminen ja avioliitto kypsällä iällä sysää Ericin muutosten polulle, jolta ei ole paluuta ennen kuin se on kuljettu loppuun saakka.

Patricia huomaa pian, että Eric ei voi hyvin vaan hyvin hyvin huonosti. Vaivoin Pat saa ongittua selville, mistä kenkä puristaa. Eric kärsii sodan aikaisista traumoista, jotka ovat niin kammottavia ja haudattu niin syvälle miehen sisimpään, ettei tämä kykene puhumaan niistä kenellekään. Ei edes kohtalotoverilleen "Setä" Finlaylle (Stellan Skarsgård), joka jakoi Ericin kohtalon japanilaisten orjatyövoimana pahamaineisella, toisen maailmansodan aikana Thaimaasta Burmaan rakennetulla "kuoleman rautatiellä". Eric joutui leirillä Kempeitai-poliisin silmätikuksi ja kidutettavaksi.

Ericin sydän on yhä täynnä katkeruutta ja patoutunutta vihaa kiduttajiaan kohtaan. Vähitellen Eric alkaa pehmentyä ja ymmärtää lopulta, että hänen on kohdattava painajaisensa silmästä silmään, mikäli mielii elää vielä oikeaa ihmiselämää. Eric kuuluu haamuarmeijaan, miehiin, joiden kehot palasivat sodasta, mutta sielu jäi sinne jonnekin, taistojen tielle, missä luotien laulu soi. Rakkauden myötä Eric haluaa, että hänen sotansa vihdoin loppuisi, kun kymmeniä vuosia rauhan solmimisesta on jo kulunut.

Nimitys "kuoleman rautatie" tulee siitä, että noin kolmestasadasta tuhannesta aasialaistaustaisesta siviilistä ja liittoutuneiden sotavangista koostuneesta orjatyöhön pakotetusta joukosta miltei puolet kuoli. Kuolleiden joukossa oli noin 16 000 pääosin brittiläistä, australialaista ja hollantilaista sotavankia. Olot viidakon keskellä kulkevalla ratatyömaalla olivat helvetilliset, eivätkä japanilaiset tunteneet pahemmin armoa tai empatiaa vankejaan kohtaan.

Japanilaisten yli-ihmis-indoktrinaation kautta muodostuneen kunniakäsityksen mukaan vihollissotilaiden olisi pitänyt mieluummin tehdä itsemurha kuin antautua, joten näitä sai kohdella epäinhimillisesti. Toisaalta, eivät japanatsit (amerikkalainen sarjakuvanimitys keltanaamaisille ja vinosilmäisille talttahampaille toisen maailmansodan aikana) siviilejäkään silkkihansikkain kohdelleet. Ratatyömaalla otettiin miehestä mittaa "speedo! speedo!" -kannustusten siivittäessä päiväurakkaa paikallisessa ilmanalassa. Vangit eivät kärsineet liikalihavuudesta.

Seitsemän Oscarin rohmu Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957), jossa miehet viheltelivät reippaasti ja mieleen jäävästi elokuvan tunnussävelmää, sijoittui samoihin maisemiin kuin The Railway Man -elokuvan sodanaikaiset kohtaukset. Siinä missä Kwai-joen silta oli eeppisten ja laveiden seikkailuelokuvien taitajana tunnetun David Lean mahtipontinen sotadraama 1950-luvun tyyliin romansseineen päivineen, on ohjaaja Jonathan Teplitzkyn ja käsikirjoittajina toimineiden Frank Boycen ja Andy Patersonin ote aiheeseensa paljon intiimimpi ja pienimuotoisempi, ja siten uskottavampi.

Sodan julmuus ja sen jättämät arvet tuodaan esiin lähinnä yhden miehen, Eric Lomaxin, kärsimysten kautta. Nuoren Ericin poikamainen innostus ja nuori ja puhdas vartalo asetetaan vastatusten japanilaisten arkaaisten mutta tehokkaiden kidutuskeinojen kanssa. Kahdella eri aikatasolla liikkuva elokuva onnistuu hyvin aiheensa eli sodan arpeuttaman mielen ja sen hitaan paranemisen kuvauksessa. Päällimmäiseksi jää mielikuva siitä, että toipuminen ja anteeksianto ovat mahdollisia, jos vammautunut saa vain tarpeeksi tukea, ymmärrystä ja rakkautta. Vaikka kidutuskohtaukset ja Ericin sielullinen piina ovatkin ahdistavaa katsottavaa, välittyy elokuvasta silti positiivinen toivon sanoma.

Colin Firth Eric Lomaxina tekee jälleen kerran perusvarman roolisuorituksen, mutta vähintään yhtä hyvä on Lomaxia nuorempana esittävä lapsenkasvoinen Jeremy Irvine. Myös elokuvan keskiöön nousevaa japanilaisen Kempeitai-poliisin tulkkia Nagasea vanhempana versiona esittävä Hiroyuki Sanada tekee hienon roolisuorituksen. Nicole Kidmanilla on tällä kertaa tumma tukka ja pienempi – mutta ei yhtään vähemmän tärkeä – rooli sodan miehisessä maailmassa, jossa naisten osaksi sodan jälkeen jää usein turvan ja lohdun antaminen arpeutuneille sotureille.