Innocence valkokangas

Joskus kokemus tuo varmuutta. Joskus ensimmäisellä tärppää. Ranskalaisohjaaja Lucile Hadzihalilovich onnistui tekemään sekä että. Ohjaajauransa verraten myöhään aloittanut nainen sai kypsytellä visiotaan ensimmäisestä kokopitkästään kaikessa rauhassa. Ennen Innocencea Hadzihalilovich oli ehtinyt ohjata vain kaksi lyhytelokuvaa ja leikata miehensä Gaspar Noén elokuvia.

Innocencea ei silti mitenkään arvaisi ensikertalaisen työksi. Se on tyylipuhdas ja koskettava kuvaus aikuiselämänsä kynnyksellä räpistelevistä tytöistä ja puberteettiin liittyvän maailmanvaihdoksen pelottavuudesta. Sanomaltaan elokuva on kieron monitulkintainen, ja ehkä siksikin niin kiehtova.

Elokuva perustuu Frank Wedekindin vuonna 1888 ilmestyneeseen novelliin Mine-Haha, or The Corporal Education of Young Girls. Nimensä mukaisesti elokuva kertookin jonkinlaisessa utopiassa sijaitsevasta tyttöjen sisäoppilaitoksesta. Tarina alkaa, kun kuusivuotias Iris (Zoé Auclair) herää koulusta, sinne juuri ruumisarkussa saapuneena. Outoon maailmaan hänet saattelevat saman talon muut, valkomekkoiset pikkutytöt.

Koulukoti on kuin tyttöjen valtakunta, jossa suurinta valtaa tosin ylläpitävät kuri ja järjestys, kahden toki ystävällisen naisopettajan luotsaamana. Isosiskon rooliin Irikselle nousee välittömästi saman talon tytöistä vanhin, Bianca (Bérangère Haubruge), joka puolestaan lähestyy koulutiensä loppua. Tyttöjen välinen aina syventyvä suhde onkin elokuvan selkeässä keskiössä, vaikka Innocence tarkkaileekin koulun menoa monen eri hahmon vinkkelistä.

Toteutukseltaan elokuva on mystisen taiteellinen. Tarinalla ei ole varsinaisesti alkua eikä loppua. Kutkuttavia kysymyksiä jää paljon. Minne tarina sijoittuu, ja miksi tytöt ovat kouluun päätyneet? Elokuvan tempo on hidas, ehkä ajoittain liiankin. Muoto korostaakin erityisesti tyttöjen läpikäymiä monivaiheisia muutoksia. Symboliikan suhteen elokuvan kuvasto on runsas. Jo novellinkin nimessä esiintyvä vesi (Mine-Haha, "nauravat vedet") liittyy elokuvassa tyttöjen elämän tärkeisiin muutoksiin ja törmäyskohtiin todellisen maailman kanssa.

Perhosviittaus on vielä edellistäkin näkyvämpää, ja leikkiikin ilmassa koko elokuvan ajan. Tyttöjen seulominen, muokkaaminen ja näiden omien tarkkojen paikkojen löytäminen sisäoppilaitoksen sivuilla kulminoituu lopulta konkreettiseen metamorfoosiin. Siivet selkään ja maailmalle.

Innocencen miljöö pohjaa tunnelmansa gotiikasta, jonka ahdistavuus ja pelottava ilmapiiri hallitsevat koko elokuvaa. Synkät metsäpolut, kolkot kartanot ja salaperäiset tapahtumat varjostavat tyttöjen jokapäiväistä arkea. Suurimmat synkkyydet koetaan kuitenkin tyttöjen päiden sisällä.

Lasten viattomuuden kautta elokuva käykin luontevasti läpi myös vaikeita ja synkkiä aiheita. Tältä osin Innocence muistuttaa hieman aikuisille suunnattua satua. Pelottavien visioiden loihtimisesta huolimatta on lapsen katse viaton sille, mitä aikuinen elokuvassa näkee. Elokuvan tulkintaan voikin sisällyttää mitä tahansa pedofiliasta ja prostituutiosta huumeisiin. Asiat näytetään kuitenkin pahempina kuin ne ovatkaan. Pohjimmiltaan elokuva on vain kasvukertomus. Koska selityksiä ei tarjota, rakentuukin teos täsmälleen sellaiseksi, kuin sen katsojat sitä lukevat.

Yhteiskunnallisesti ajateltuna Innocence tarjoaa toki tulkittavaa. Millaisiksi tytöt sitten oikein kasvatetaan? Persoonallisuuksien kitkeminen ja vapauden kaipuun tuhoaminen voidaan yhdistää kulttuurimme ihmistä manipuloivaan otteeseen. Tyttöjen luontainen villeys ja heräävä seksuaalisuus lukitaan häkkiin, vangitaan muurien sisään ja ohjataan oikeille urille säännöin, kielloin ja rangaistuksin. Armoton käsky kuuluu: mukaudu, tottele, ole kaunis, äläkä koskaan kyseenalaista.

Viattomuus uskoo kaiken, sillä muutakaan sille ei tarjota. Takaako kaikelta suojaaminen kuitenkaan turvallista elämää? Voiko viattomuus turmeltua, kun se päästetään vapaaksi?