The Good Father valkokangas

Huvipuistosta kotiin matkalla ollut perhe joutuu onnettomuuteen. Psykoterapeutti-isä (Hiroshi Tamaki) saa jalkaansa hermovaurioita, pikkusisko Lunan (Sakura Watanabe) kasvot palavat niin pahasti, että hän käyttää päiväsaikaan posliinista naamiota, ja äiti makaa kasviksena sairaalassa. Tytär Hana (Sara Minami) selviää pienin vammoin, mutta kantaa onnettomuudesta syyllisyyttä.

Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen Hana ystävystyy Junin (Ryusei Onishi) kanssa, jonka äiti on vajonnut katatoniseen tilaan. Äitien kohtalo yhdistää nuoret. Sitten Hanan äiti (Yuki Sakurai) herää koomasta, ja idyllinen joskin hieman siipirikko perhe on taas yhdessä. Hanan mielestä äidin ulkonäkö on muuttunut, vaikka äiti käyttäytyy kuin ennenkin ja muistaa asioita, joita ulkopuolisen olisi vaikea muistaa. Mistä oikein on kyse?

Japanilainen The Good Father (2022) on kauhuelementtejä sisältävä psykologinen trilleri. Kauhuelementit antavat kuitenkin odottaa itseään ja alkuun elokuva leikittelee lähinnä hiljaa painostavaksi rakentuvalla tunnelmalla. Siinä elokuva onkin parhaimmillaan: oudon hämmentävän ja sitä kautta kuumottelevan ilmapiirin rakentaminen onnistuu loppu viimein hyvin pienillä teoilla ja eleillä.

The Good Father kommentoi käsikirjoituksellaan sinällään ihan kiinnostavia moraalikysymyksiä – mikä on lastaan kaltoinkohtelevan vanhemman oikeus lapseensa, kuinka ihmiset reagoivat traumaan, mikä lopulta tekee meistä meidät ja miten perhe määritellään – mutta jättää tarkastelun puolitiehen.

Sinällään The Good Father toistaa uskollisesti japanilaisten kauhuelokuvien genreä: psykologista kauhua, joka rakentuu jännitteen kautta ja yhdistää tarinaan yliluonnollisia elementtejä. Harmillisesti käsikirjoitus ei oikein lähde lentoon missään vaiheessa ja päähenkilöiden toiminta tuntuu erityisesti loppupuolella epäuskottavalta. Tarinan kaari lässähtää lopussa: tarinan jännite ajaa karille ja homma muuttuu psykologisesta trilleristä paranormaalilla leikittelyyn.

Tuntuu siltä kuin ohjaaja Sho Katatoka on lyönyt hanskat tiskiin siihen asti kohtuullisesti viritellyn tarinansa kanssa. Elokuva hylkää hienovaraisuuden ja ottaa käyttöönsä ratapuun paksuisen rautalangan ja rajatieteet. Pelon tai kauhunkin kanssa on vähän niin ja näin. Tuntuu kuin ohjaaja olisi hermostunut tarinaan ja koittaa vain roiskia menemään, jotta viritelmä saadaan päätökseen. Viimeinen ruutu aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä – eikä sillä pelottavalla tavalla.

Summa summarum: The Good Father lähtee kiinnostavasta asetelmasta, hukkaa potentiaalinsa moraalikysymysten käsittelijänä ja lässähtää lopuksi.

Jos haluaa kastaa varpaansa veteen kauhuelokuvan kanssa, The Good Father on varmasti ihan varteenotettava vaihtoehto. Se ei säikäyttänyt kriitikkoa, jolle kauhuelokuvat aiheuttavat lähtökohtaisesti viikkokausien painajaiset. Niin sanotusti kovempaa kamaa kaipaavien kannattanee tutustua esimerkiksi ensi viikolla Helsingissä starttaavan Night Visionsin tarjontaan.