The Double valkokangas

Brittiläinen hassuttelija Richard Ayoade tarjoilee Fjodor Dostojevskin Kaksoisolento-pienoisromaaniin perustuvan, harmaassa ja keltaisessa kylpevän humoristisen dystopian The Double. Jesse Eisenbergin tähdittämä Simon James on sokkeloisen tietojenkäsittelyfirman ujo ja huomaamaton konttorirotta, jonka olemassaoloa ei kukaan oikein tahdo tiedostaa.

Simon haikailee kauniin kopio-osaston Hannahin perään, pystymättä tuijottamista parempiin iskuyrityksiin. Kaikki kääntyy, kun konttoriin ilmestyy Simonin kaksoisolento James, joka on tietenkin Simonin täysi peilikuva, uskomattomalla itseluottamuksella varustettu manipulaattori, joka tekee mitä vain saadakseen haluamansa.

Ayoade ottaa Dostojevskistä vapauksia ja tuo klassisen dobbelgänger-tarinan 1980-lukulaisen analogitekniikan täyteiseen maailmaan, joka on tarkemmalla katselulla hyvin tutun kuuloinen: ainainen muutoksiin mukautumisen vaatimus, eliitin katoaminen omiin Honor Loungeihin, ihmisten valvonta ja kontrollointi. Ruutujen täyttämä todellisuus tuottaa eristäytymistä ja voyerismia, lopulta skitsofreniaa. The Double on luonteva jatkumo Fight Clubin (1999) ja Donnie Darkon (2001) kaltaisille teoksille, joissa suurin vastustaja löytyy päähenkilön omasta psyykestä.

Ayoade kuorruttaa tarinan visuaalisesti näyttävällä tavalla. Esikoisfiktio Submarinea leimannut Wes Anderssonin apinointi on hälventynyt. Ayoaden kuvakieli on kuitenkin edelleen pastissi. Tällä kertaa hän liittää yhteen niin Kieslowskin rakastetun kiikarointia, Leos Caraxin juoksukohtauksia kuin Terry Gilliamin kafkamaisista konttorisokkeloita. Outoilusta nauttiva Ayoade tekee kunniaa myös Kaurismäelle hauskantönkössä baarikohtauksessa, jossa Suomen oma Danny esittää Islanders-yhtyeensä kanssa klassikon East Virginia.

Ohjauksessa on tuoretta energiaa, mutta ajoittainen hosuva kameratyö, lavastuksen karkeus ja henkilöohjauksen maneerit etäännyttävät. Kulmikkaat kohtaukset pinoutuvat toisinaan tökerösti. Dostojevskin romaanin tavoin paatosta kasvatetaan liiallisuuksiin, eritoten ylitsevuotavalla Andrew Hewittin Philip Glassia muistuttavan musiikin käytöllä. Näin rytmivetoisessa elokuvassa yksi lisäleikkauskerta ei olisi ollut pahitteeksi poistamaan alun ja lopun tyhjäkäyntiä.

Onneksi televisiokomediassa, eritoten IT-porukan Maurice Mossin roolissa marinoitu Ayoade taitaa huumorin eri keinot. Hän hyödyntää niin visuaalisia, montaasin avuin toteutettuja gageja kuin näyttelijöidenkin ulosantia ja kehollista komiikan tajua. Elokuvan ehdottomana kantavana voimana ovat hirtehisen hauskat sivuroolit, kuten asetta kantava hoitaja, äksy tarjoilijatar sekä lukuisat naurettavat virkamiehet, jotka peilaavat Simonin persoonattomuutta onnistuneesti.

Ayoade onnistuu repimään Jesse Eisenbergin kasvojen rajatusta ilmaisuvoimasta kaiken irti. Mia Wasikowskan söötiltä naapurikerrostalon tytöltä puuttuu wau-efekti, mutta Ayoade havitteleekin 90-lukulaisesti nukkavierua söpöilyä. Dostojevskin Goljadkinin passiivis-aggressiivisuus on muuntunut Simonin äärimmäiseksi nössöydeksi, joka alkaa loppua kohden tökkiä.

Spring Breakersistakin (2012) tutun Harmony Korinen veljen, Avi Korinen kanssa kirjoitetusta käsikirjoituksesta unohtuu jossain vaiheessa toivon pilke ja samalla hukkuu tarinan jännite. Liian passiivisen Simonin takia elokuvan moottorista palaa bensiini loppuun ennen viimeistä näytöstä. Silti, muun muassa Kasabianin ja Yeah Yeah Yeahsin musiikkivideoita ohjannut Ayoade räjäyttää lopputeeman kankaalle näyttävästi.

Vikoineen sympaattinen The Double on kuitenkin varsin viihdyttävä paketti ja suositeltavaa katseltavaa äkkiväärän huumorin tai epätavallisen sci-fin ystäville. Vaikutteitaan avoimesti yhteen liimailevalta Ayoadelta on lupa odottaa vielä omaperäisempää jälkeä tulevaisuudessa, toivottavasti hiotummalla käsikirjoituksella varustettuna.