Talvinen tarina valkokangas

Mark Helprinin 1983 kirjoittama Talvinen tarina on ehtinyt kahdessakymmenessä vuodessa vakiintua yhdeksi amerikkalaisen nykyfantasian kärkinimistä. Maagisen realismin sekä useiden juonikuvioiden ja henkilöhahmojen keitos ei taivu valkokangasmuotoon ongelmitta. Tätä mieltä oli myös elokuvaoikeudet aikaisemmin omistanut Martin Scorsese, joka tuomitsi teoksen mahdottomaksi filmatisoida.

Tästä huolimatta romaani on päätynyt elokuvaksi käsikirjoittajana paremmin tunnetun Akiva Goldsmanin toimesta. Talvinen tarina jatkaa Pilvikartaston ja The Great Gatsbyn kaltaisten kirja-adaptaatioiden sarjaa. Goldsmanin kohdalla rohkeutta on riittänyt kuitenkin enemmän kuin osaamista. Talvinen tarina on lähes joka suhteessa epäonnistunut elokuva.

Orpona kasvanut murtovaras Peter Lake (Colin Farrell) on joutunut napit vastakkain New Yorkin alamaailmaa dominoivan Pearly Soamesin (Russell Crowe) kanssa. Pakomatkansa aikana Peter murtautuu ylelliseen kartanoon, josta hän löytää kuolemansairaan Beverly Pennin (Jessica Brown Findlay). Kaksikon välille syttyvä rakkaus käynnistää ajan kahleet rikkovan tarinan.

Elokuva rakentuu kahteen eri aikajaksoon, joiden miljöönä toimii myyttinen New York. Maagisesti sävytetty kaupunki tarjoaa viehättävän ympäristön, mutta ei silti onnistu pelastaman kokonaisuutta luokattomalta käsikirjoitukselta ja ohjaukselta. Alkuperäisromaanin sisältöä on karsittu rankasti, jotta kaksituntinen elokuva pysyisi muodossaan. Lopputulos on vetelä saturomanssi, jonka ympärille laajemmat teemat nitoutuvat kornisti.

Sanoma on lähes kristillinen. Kohtalo, hyvän ja pahan taistelu sekä pelastavat ihmeet viestittävät suuresta universumista, joka armollisesti johdattaa yksilöitä maanpäällisellä matkalla. Mukaan liitetään myös demoneja, enkeleitä ja viittauksia länsimaisiin satukonventioihin.

Ohuet hahmot ja lapsellisuuteen asti yksinkertaistetut tapahtumat korostavat kerronnan heppoisuutta. Sisällöllisten heikkouksien kanssa kärvistelee myös nimekäs näyttelijäkaarti. Roolisuoritukset ovat joko yhdentekeviä tai täysin naurettavia. Russell Crowe tekee uransa heikoimman vedon läpikäheällä äänellä örisevänä demonigangsterina.

Ohjaajana Goldsman ei hallitse kahteen ajanjaksoon jakautuvaa tarinaa. Ensimmäisessä vellotaan liikaa Laken ja Pennin sisällöttömän romanssin parissa, ja toisessa puolestaan edetään mutkia oikoen sekä draamantajusta piittaamatta. Koristeellinen kuvailmaisu on hengetöntä ja Hans Zimmerin säveltämä musiikki uhkuu lähinnä omaa geneerisyyttään.

Puhutteleva kauneus ja koskettavuus sykkivät sieluttomassa teoksessa teennäisesti. Goldsmanin kardinaalivirhe on latteus, joka hänen käsikirjoituksiaan on aina tuntunut vaivaavan. Talvinen tarina on tässä mielessä vain naiivin kiiltokuvamainen karkkifantasia vailla sykkivää sydäntä.