Syödä, nukkua, kuolla valkokangas

Ruotsissa on tehty pitkään yhteiskunnallisesti kantaa ottavia ja sosiaalisesti syvätarkkoja elokuvia. Vaikuttavissa teoksissa luupin alla ovat olleet niin henkisesti pahoinvoiva keskiluokka, levoton nuoriso kuin identiteettinsä kanssa kamppailevat maahanmuuttajat. Odotukset olivatkin korkealla, kun viisi Guldbaggen-palkintoa saanut mamuduunarin tarina Syödä, nukkua, kuolla tulee Suomen valkokankaille.

Hieman yllättäen palkittu elokuva ei kuitenkaan lunasta siihen kohdistuneita odotuksia, ainakaan täysin. Syödä, nukkua, kuolla ei ole huono elokuva, mutta se olisi voinut olla paljon enemmän.

Nermina Lukacin hienosti esittämä Raša on Balkanilta kotoisin oleva parikymppinen reipasotteinen ja tunnollinen nainen, joka työskentelee vihannesfirmassa. Hän asuu raihnaisen isänsä kanssa skånelaisessa pikkupaikassa tuiki tavallista elämää eläen. Isä ei pääse sairaseläkkeelle ja lähtee Norjaan töihin. Samaan aikaan vihannesfirmassa vähennetään väkeä ja Raša joutuu kilometritehtaalle ja työvoimatoimiston työnhaun motivointikurssille.

Elokuvan ongelma on sen dokumentaarinen tyyli. Mikäli ei tietäisi katsovansa fiktiota, elokuvan voisi mieltää dokumentiksi. Herääkin kysymys, miksi maahanmuuttajataustaisen nuoren aikuisen arjesta ei ole tehty rehellistä dokumenttia. Fiktiiviseen tarinaan ja henkilöihin päädytään yleensä silloin, kun aihetta käsitellään tavalla, joka ei dokumentissa kohteen yksityisyyden suojan takia olisi mahdollista. Syödä, nukkua, kuolla -elokuvassa ei ole kuitenkaan mitään sellaista. Se on hyvin arkinen kuvaus tämän päivän työläiselämästä, johon ahkera työntekokaan ei luo enää vastaavaa turvaa kuin joskus ennen.

Toki elokuvassa sivutaan monia yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita. Mutta vain sivutaan. Esimerkiksi yritysten kustannussyistä harjoittama ulkomaalaisten työntekijöiden suosiminen kotimaisten ammattiliittoon kuuluvien työntekijöiden kustannuksella tuodaan esiin, mutta syvemmin aiheeseen ei pureuduta. Viime kädessä kyse on vain ruotsalaistuneen maahanmuuttajan arjesta ja elämästä, joka on samanlaista kuin kenen tahansa muunkin duunarin elämä ja arki.

Vailla koherenttia draaman kaarta elokuvan katsomisjännite jää Rašan elämän seuraamisen varaan. Tämä ei riitä pitkän elokuvan kannattamiseen Nermina Lukacin vaikuttavasta roolisuorituksesta huolimatta. Virpi Suutarin Hilton!-dokumentti paini osaltaan samojen ongelmien kanssa eli hyvistä ja tärkeistä lähtökohdista huolimatta palaset eivät loksahda täysin paikoilleen ja elokuvan sanottava jää epämääräiseksi. Dokumentti on aina jossain määrin aineistonsa vanki, mutta fiktiossa kyse on selkeän fokuksen ja kerronnan puutteista.

Ajankuvana Syödä, nukkua, kuolla puolustaa paikkaansa mutta sen elokuvalliset ansiot jäävät melko vähäisiksi. Liekö länsinaapurin lintukodossa valtaväestö paapottu hyvinvoinnilla jo niin piloille, että työttömäksi jäävän duunarin arjessa on ollut riittävästi ihmettelyä aiheuttavaa eksotiikkaa.