Suon villi laulu valkokangas

Suon villi laulu seuraa Reese Witherspoonin Hello Sunhine -tuotantoyhtiölle tuttua kaavaa, jossa naiskeskeisistä bestsellerkirjoista tehdään näyttäviä filmatisointeja. Gone Girl (2014) ja Wild – villi vaellus (2014) viitoittivat tietä ja nyt uusin kokeilu on kirjamaailmassa yllätyshitiksi noussut Suon villi laulu. Delia Owensin murhamysteeri on herättänyt kohua  yksityiskohdillaan, jotka muistuttavat jännästi kirjailijan omasta menneisyydestä ja esiin nousseesta kuolemantapauksesta. Pieni skandaalinkäry tuntuu lisänneen kiinnostusta tarinaa kohtaan. Suon villi laulu edustaa vanhanaikaista naistenelokuvaa, joka usein joutuu tyytymään suoratoistoihin valkokankaiden sijaan.

Murhaoikeudenkäynti 1960-luvun loppupuolella kuohuttaa pientä paikkakuntaa. Syytettynä on rämesuon laidalla eristyksissä muusta yhteiskunnasta asuva nuori nainen Kya Clark (Daisy Edgar-Jones). Perheväkivallan varjossa kasvanut Kya oppi olemaan näkymätön. Rakkautta janoava nuori nainen antautuu ensin suhteeseen kalastajan pojan Taten (Taylor John Smith) kanssa. Jäätyään myöhemmin yksin hän löytää lohdun itsevarmasta Chasesta (Harris Dickinson), jonka kuolemasta Kyaa nyt syytetään. Ennakkoluuloja vastaan taisteleva Kya tuntee ainoan tukensa olevan rämeen, joka on suojannut häntä koko hänen elämänsä ajan.

Etelävaltiogotiikan täysiverisenä edustajana Suon villi laulu yhdistää köyhyyttä, synkkää romanssia ja murhatutkimusta mystifioituun luontokuvaansa. Kyasta puhutaan villieläimenä ja noitana, jonka ainoa ystävä ja suojelija on hänet ympäröivä suomaisema. Köyhyydessä ja väkivallan pelossa varttunut nuori nainen on luonnonlahjakkuus luonnontieteessä, ja kaupunkilaiset näkevät hänet vain nuorten miesten seksualisoivien katseiden kohteena tai erokoituneena noitana. Eristyksissä asuneen ujon tytön viattomuus sekoitetaan estottomuuteen, joka vetää puoleensa vääränlaista huomiota. Elämää etelävaltioissa eksotisoivia kliseitä ei elokuvasta jää puuttumaan.

Yritys tehdä Kyasta sorrettujen naisten esikuva on kova, mutta elokuva ei siihen kykene. Suon villi laulu yrittää hitaalla kerronnallaan luoda runollista ja mystistä tunnelmaa, mutta loppuvaikutelma jää vain pitkäveteiseksi. Sensuelli romanssi typistyy jäykästi eteneväksi ja siveäksi tarinaksi, jossa henkilökemiasta ei ole tietoakaan. Huonoimmin elokuva onnistuu yhteiskunnallisia luokkaeroja kuvaavassa tarinalinjassa, joka muuttaa köyhyyden esteettiseksi kotoiluksi.

Suon villin laulun ongelma tuntuu olevan alkuperäismateriaalissa, joka on täynnä epäuskottavia tarinankäänteitä ja kliseitä. Olivia Newmanin ohjaus on enemmänkin joukko esteettisiä valintoja kuin tunteiden täyttämä synkkä romanssi. Elokuva on kääritty tyylikkäästi Polly Morganin komeaan kuvaukseen, jonka katseleminen on elokuvan ainoita valopilkkuja Mychael Dannan musiikin lisäksi.