Star Wars: The Clone Wars valkokangas

George Lucasin ja kumppaneiden 1970- ja 1980-luvuilla tehty Tähtien sota -trilogia on yksi parhaiten onnistuneita ja menestyneitä seikkailufantasioita kautta aikojen. Se alkuperäinen, siis. Klassinen ja naivistinenkin hyvän ja pahan taistelu, ylväät mutta inhimilliset jedi-ritarit, hassut ja sympaattiset robotti- ja karvaotukset sekä pelottavat ja inhat arkkiviholliset olivat kaikki osaltaan rakentamassa ikimuistoista ja periamerikkalaista, joskin taiten ja rakkaudella tehtyä saagaa.

Sitten George Lucas halusi tehdä Tähtien sodan alun perin kolmeksi ensimmäiseksi osaksi suunnitellut tarinat oikein isolla budjetilla ja tietokoneavusteita entistä enemmän hyväksi käyttäen. Tuloksena oli kylmää, jähmeää ja hengetöntä tehosteretostelua. Jaksoin katsoa vain ensimmäisen osan, Episode 1: The Phantom Menacen, sillä ihmishahmojen yksiulotteisuus ja elokuvan yritys tehdä konehahmoista inhimillisiä suosikkihahmoja eivät vakuuttaneet. Anakin Skywalkeria näytellyt Hayden Christensen oli lisäksi niin ilmeetön, että näyttelijäsuorituksen kelpuuttamista lopulliseen versioon oli vaikeaa uskoa.

Uusimmassa, tällä kertaa animoidussa Star Wars: The Clone Wars -osassa on vahva rahastuksen ja epäelokuvallisuuden tuntu. Jälki näyttää aivan tietokonepeliltä, jossa vuorotellaan isompien sotakohtausten ja lasermiekka-kaksintaistelujen välillä. Ollaan ajassa, kun Obi-Wan Kenobi ja Anakin Skywalker sotivat Dookun droideja vastaan yrittäen pitää galaktista tasavaltaa pystyssä. Skywalker saa vasten tahtoaan uuden jedi-oppilaan, Ashoka Tanon, jota leikkisästi neitokaiseksi kutsutaan. Ashoka on kuitenkin sinnikäs ja määrätietoinen, ja yhdessä nämä kaksi lähtevät pelastamaan hutt Jabba -ryökäleen kidnapattua poikaa, jotta saisivat käyttää Jabban hallinnoimia kulkureittejä galaksissa. Dookulla on kuitenkin näppinsä pelissä, ja huijauksilta ja ansoilta ei vältytä.

Siinäpä tärkeimmät tarinan raamit. Perinteisessä seikkailussa ei niin monimutkaisia kuvioita tarvitakaan, jos tarinan hahmot, kulttuurit ja miljööt ovat tarpeeksi hyvin mietittyjä ja rakennettuja. Tässä tapauksessa ei näin ole. Animoiduissa hahmoissa ei ole minkäänlaista tarttumapintaa, ja kaikki draamallinen eteneminen tapahtuu toiminnan ehdoilla. Nykyään, kun tietokoneanimointi on jo ilmaisukeinona peruskauraa, ei mikään tekninen kikkailu voi pelastaa elokuvaa, jos muut vaaditut perusasiat eivät toimi. Edes alkuperäisistä elokuvista tuttu päähenkilöiden välinen sarkastinen mutta hyväntahtoinen sanailu ei pysty pelastamaan katsojaa vajoamasta lobotomiaa toivovaan epätoivon tilaan. Ikävä tulee Prinsessa Leiaa, Han Soloa, Chewbaccaa ja montaa muuta mehukkaan luonteen omaavaa mennyttä Tähtien sota -hahmoa.

Vaikka tekeleen on ohjannut Dave Filoni, on Lucas tuottajan ominaisuudessaan varmaankin pitänyt monia lankoja käsissään. Kuten jo aikaisemmat 1990–2000-lukujen tähtisotajatko-osat, Clone Wars on vain isoksi kasvaneen, upporikkaan lapsen onanointia, jonka pakkomielteisyydelle ei loppua näy. Kun rahaa on, sillä voi näköjään tehdä mitä haluaa. Ja takaisinhan sitä kaikkine Star Wars -oheistuotteineen myös tulee. Eniten harmittaa tämän animaation elokuvallisuuden täydellinen poissaolo. Tuntuu, että projektilla ei mitään tekemistä elokuvallisen vision kanssa koskaan ole ollutkaan. Kuka näitä viitsii enää katsoa?