Someone Somewhere valkokangas

Unelmien kaupunki Hollywood on audiovisuaalisen populaarikulttuurin mekka, tietynlainen pyhiinvaelluspaikka, jossa elokuva- ja televisioalalla menestystä halajavien pitää käydä koettamassa onneaan samaan tapaan kuin uhkapelaajien Las Vegasissa. Someone Somewhere kertoo suomalaisesta Millasta (Milla Puolakanaho), joka lähtee tavoittelemaan unelmiaan Hollywoodiin vain huomatakseen omat rajallisuutensa unelmakaupungin realiteeteissa.

Kaupunki on täynnä Millan kaltaisia, jotka unelmoivat suuresti ja puhuvat suuresti, mutta eivät kuunaan pääse mihinkään muualle kuin hanttihommiin, jos niihinkään. Elämä on ankeaa. Elokuvassa näille sivutarinoille annetaan runsaasti tilaa, mikä vie huomiota Millasta ja hänen pyrkimyksistään. Useiden henkilöiden esiin nostamisella on toki tarkoituksensa monipuolistaa kerrontaa, mutta samalla katoaa tarinallinen fokus. Milla jää etäiseksi ja hänen motiivinsa heikosti perustelluiksi.

Jokainen rationaalinen ihminen tietää, että lotossa voittaminenkin on todennäköisempää kuin läpimurto Hollywoodissa. Sen sijaan, että lähtisi toiselle puolelle maailmaa onneaan etsimään, voisi jäädä kotisohvalle täyttämään lottokuponkeja. Silti niin monet rationaalisetkin ihmiset lähtevät ja tekevät huomattaviakin uhrauksia. Millalta jää Suomeen perhe ja kouluikäinen tytär.

Usko itseensä todennäköisyyksistä piittaamatta on vienyt ihmistä pitkälle, ja tätä tematiikkaa elokuvan olisi odottanut avaavan. Mitkä ovat Millan motiivit ja syyt lähteä rapakon taakse? Ne eivät elokuvan aikana selviä, jollei tyydy pintapuoliseen helppouteen unelmasta ja onnesta. Rationaalisuuteen kuuluvat realiteetit, ja useimmat elokuvan henkilöistä Milla mukaan lukien tuntuvat tiedostavan tämän, mutta he yrittävät silti. Kun syvempiä motiiveja ei saada avattua, he näyttäytyvät tarkoituksettomina onnenonkijoina, joita eivät kuitenkaan ole.

Tämä saa väistämättä miettimään elokuvan tarkoitusta ja tavoitetta. Kertomus unelmien tavoittelun nurjasta todellisuudesta, jossa aurinko ei risukasoihin paista, ei ole mitenkään uusi aihe vaan niin läpikotaisin populaarikulttuurin kliseisiin veivattu, että tarina vaatisi välttämättömästi syventäviä tulokulmia teemoihinsa. Pelkkä pientuotannon sympaattisuus ja unelmakaupungin takapihat eivät siihen riitä.

Kun resurssit ovat rajalliset, tekijöiden pitäisi malttaa keskittyä olennaiseen ja rajata tarinansa fokus hyvin tiukasti, jotta aiheesta saadaan haluttu irti. Liiallinen rönsyily harvoin parantaa lopputulosta, varsinkaan silloin, kun tuotannon pienuudesta johtuen visuaalisessa toteutuksessakin ollaan hyvin arkisella tasolla. Tätä voidaan peitellä dokumentaristisella tyylillä, kuten Somene Somewheressa, mutta kuvan tasolla ei silti ylletä valkokangaselokuvan tasolle. Tekniikan kehittyminen on ilahduttavasti avannut mahdollisuuksia hyvinkin moninaiselle elokuvateolle, mikä on vain myönteistä, mutta hyvä olisi laajemmassa otannassa myös miettiä, olisiko tällaisten elokuvien esittäminen toimivampaa muilla alustoilla ja kanavilla kuin teatterien suurilla kankailla.

Someone Somewhere on sympaattinen elokuva unelmien tavoittelusta unelmakaupungin katveissa, mutta kovin paljoa se ei unelmien tavoittelun motiiveista kykene sanomaan. Ja kun kyse ei ole dokumentista, yhteiskunnallisen havainnoinnin ulottuvuudet jäävät kovin rajallisiksi.