Sademetsän tarina valkokangas

Oscarilla palkittu Pingviinien matka (2005) oli ranskalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Luc Jacquetin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Dokumentaarinen luontokuvaus oli lähes runollinen tarina keisaripingviinien matkasta Etelämantereen sisämaan parittelualueelle. Kaunis ja eheä kokonaisuus yhdisteli dokumentin ja fiktioelokuvan elementtejä saumattomasti.

Pingviinien matkan jälkeen ohjattu Tyttö ja kettu (2007) edusti perinteisempää kokoperheen elokuvaa. Nyt puolestaan Jacquet palaa uutukaisessaan takaisin dokumentin pariin. Sademetsän tarina kertoo satavuotisten puiden elämänkaaresta ja kuinka ekosysteemin eri osa-alueet osallistuvat tähän prosessiin.

Koska elokuva rakentuu näennäisesti elottomien kasvien varaan, se kohtaa myös kerronnallisia haasteita. Vaappuvat pingviinit ohjaajan aikaisemmassa luontokuvassa olivat samaistuttavia olentoja, joiden toimintaa oli helppo seurata. Tätä samaa ei voi sanoa sademetsän puista.

Ratkaisu on löydetty luonnontieteilijä Francis Hallésta, joka myös toimi elokuvan toisena käsikirjoittajana. Piirustuslehtiönsä kanssa puiden ja kasvuston lomassa samoileva mies esiintyy linkkinä metsän ja ihmisen välillä. Hallé puhuu puista kuin elävistä olennoista, näin inhimillistäen ne osaksi elokuvan tarinaa. Ekosysteemin monimuotoisuutta ihastelevan tutkijan ajatukset konkretisoituvat Michel Papineschin rauhallisen kertojaäänen kautta.

Kuvakerronnaltaan Sademetsän tarina on ohjaajansa uljaimpia elokuvia. Yhdessä kuvaaja Antoine Marteaun kanssa Jacquet loihtii lumoavia otoksia sademetsän toiminnasta niin mikro- kuin makrotasolla. Lehteä pitkin kapuavat hyönteiset limittyvät osaksi näyttävää kerrontaa siinä missä puunlatvojen yläpuolella liitelevät kamera-ajotkin.

Hallén raapustamat piirrokset ovat osa elokuvan visuaalista ilmaisua. Niiden avulla havainnollistetaan pinnan alla tapahtuvaa juuritason liikehdintää sekä puiden vuosisatoja kestävää kasvuprosessia. Animoidut kuvat eivät tunnu irtonaisilta, koska niille löytyy selkeä kiinnekohta elokuvasta. Perusteltuna lisänä ne eivät myöskään uhmaa teoksen dokumentaarisuutta.

Sisältönsä puolesta elokuva liittyy osaksi laajempaa julkista keskustelua sademetsien tuhosta. Valistava teos saattaa jopa tuntua tarkoitushakuisen romantisoidulta kaiken kuvallisen loistonsa keskellä. Maalaileva kerronta ei kuitenkaan vieraannuta – pikemminkin päinvastoin.

Vaikuttavuus on nimittäin Sademetsän tarinan suurin vahvuus. Kyynisimmänkin on vaikea nyrpistää nenäänsä, kun kasvillisuusvyöhykkeen orgaanista toimintaa kuvataan näin suurella lämmöllä ja henkevyydellä. Kyseessä on ohjaajan taidonnäyte, joka puhuu puolestaan. Teos on erinomainen niin luontodokumenttina kuin visuaalisena elämyksenä.