Priest valkokangas

Olipa kerran korealainen sarjakuva, joka sai inspiraationsa tietokonepelistä. Sitten siitä päätettiin tehdä elokuva , johon vedettiin käytännössä omasta päästä juoni ja jätettiin sarjakuvasta lähinnä nimi, vähän visuaalista kuvastoa ja joitain henkilöitä. Näinhän se kaava usein menee, kun tehdään efektipainotteista kesäviihdettä B-leffojen hengessä ja CGI-nikkarit kehityksen keihäänkärkenä.

Vampyyrienvastaisen suursodan veteraani, hypi-pompi-superpappi Priest (Paul Bettany) elelee tuhonjälkeisessä tulevaisuudessa katolisen kirkon diktaattorimaisesti hallitsemassa kaupungissa, kunnes kuulee veljentyttärensä (Lily Collins) joutuneen CGI-vampyyrien vangiksi. Korruptoituneet kirkkoisät julistavat miehen lainsuojattomaksi ja pistävät toiset superpapit perään, mutta miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, eli lähdettävä aavikolle ja pikkukyliin etsimään sukulaistaan ja samalla pätkimään tietokoneella tehtyjä otuksia kuonoon niin että pikselit vain paukkuvat.

Vähän näön vuoksi korostetaan kirkon turmeltuneisuutta ja järjestetään uskonkriisi, joka kestää noin puoli minuuttia, sen jälkeen käheällä äänellä haukahteleva ja kuin näkymättömien vaijerien varassa ilmojen halki kiitävä superpappi antaa jo palaa. Vampyyrit ovat puhtaasti tietokoneella tehtyjä petomaisen aivottomia laumaeläimiä, ainoan poikkeuksen muodostaa salaperäinen mustahattuinen ihmisvampyyri, superpapin vanha kollega (Karl Urban). Mukaan liittyy sekä veljentyttären sheriffisulhanen että superpapin vanha selibaattiheila, tappavan tehokas naispappi (Maggie Q). Sitten alkaa lätty lätistä ja aseet paukkua.

Priestin kunniaksi on sanottava, että se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on, eli rehtiä huttua. Elokuvan tekijät tietävät itsekin tasan tarkkaan, että juoni ja miljöö ovat katsojillekin lähinnä sivuseikkoja aivottoman kesämätkinnän lomassa. Silti Mad Maxeista ja westerneistä vaikutteita saaneeseen miljööseen on panostettu keskivertoa enemmän. Lisäksi elokuvan ekonominen dynamiikka ja napakka kesto miellyttävät positiivisesti. Priest ei nimittäin kestä edes puoltatoista tuntia, ja tarina etenee välillä kirjaimellisestikin kuin juna. Mitään turhia joutavuuksia tai juonen loogisia aukkoja ei jäädä selvittelemään, ja hyvä niin, eivät ne tarinaa olisi mitenkään parantaneet.

Moni muukin vastaava aivot narikkaan -kevythuttu olisi paljon parempi, jos ylimääräiset sivujuonet, tylsät ja turhat sivuhenkilöt sekä efektipaisutukset kylmästi karsittaisiin. Kuten aiemmin todettua, Priest on pitkälti efektipainotteinen, mutta efektit eivät ole liian häiritsevällä tavalla keskiössä. Itse asiassa elokuva muodostaa sikäli mukavan poikkeuksen 3D-elokuvien kastissa, että 3D ei häiritse elokuvankatselua millään lailla eikä tarina jää pyörimään tekniikkademo-henkisesti mihinkään siniselle planeetalle tai muihin itseään toistaviin maisemiin.

Priest on hyvässä ja pahassa alimman yhteisen nimittäjän ehdoilla tehtyä tusinaviihdettä, jonka kaltaisia tulee joka kesä ja joka ei suuremmin hetkauta suuntaan eikä toiseen, ellei jostain syystä ole fiksaatiota vampyyrilaumoihin, kirkkoon tai muihin ihmisiä hyväksikäyttäviin ryhmittymiin. Priest ei kliseisyydestään ja ennalta-arvattavuudestaan huolimatta töksähtele liikaa, ja vaikka sitä ei enää toiste halua katsoa, kertaalleen se menee varsin kivuttomasti alas. Elokuvan loppu vain on sikäli huolestuttava, että siinä pedataan jatko-osaa, eikä Priestissä ole niin paljon aineksia, että siitä yhtä elokuvaa enempää saisi puristettua.