Pieni viilto vain valkokangas

Lähinnä käsikirjoittajana profiloituneen ranskalaisen Pascal Bonitzerin uusi filmi on esimerkki eurooppalaisen taidetaloelokuvan problemaattisuudesta. Heikoimmillaan genreä vaivaa puolivillainen jahkailu kuten elokuvassa Pieni viilto vain. Tästä olisi lyhyt matka vahvaan ja läsnaolevaan kerrontaan. Toimenpide ei vaatisi kausaalista toimintaa tai muutakaan eurooppalaiselle taide-elokuvalle vierasta valintaa. Elokuvaa Pieni viilto vain katsellessa tulee ikävä samoja teemoja käsittelevää klassikkoa Paris, Texas, johon Sam Shepard kirjoitti romaaninsa Motellien aikakirjat pohjalta kasikirjoituksen. Kun pääosissa ovat yksinaiset ja pelokkaat ihmiset, nousee tunnelmilla (esim. kamera-ajot oikeassa paikassa), musiikilla ja kuvilla kertominen tavallista tärkeämpään rooliin. Elokuvassa Pieni viilto vain toimitaan liian konkreettisesti, kun tiskillä ovat epätoivon tunteet.

Bonitzer on kirjoittanut elokuvaansa miehen, joka ei tiedä mitä haluaa. Hän on Bonitzerin ikätoveri, kuuttakymppiä lähestyvä, ikääntymistään pelkäävä mies. Pelkoa lähestytään naisten vaihdoilla. Elokuvan aikana Daniel Auteilin miellyttävän alistuneesti näyttelemä roolihenkilö Bruno läpikäy neljä naista. Kasikirjoituksessa mietityttää, miksi päähenkilön vilunkipeliä naismaailmassa katsellaan vääjäämättömänä ja toimia syyntakeettomina vain, koska mies on herkkä ja vaistonvarainen. Bruno on virittänyt itsensä alttiiksi vastaantuleville naisille. Tätä on aika pitkästyttävä seurata, ellei satu olemaan myöhäiskeski-ikäinen mies kriisissä. Elokuvaa tasaa Kristin Scott Thomasin henkilöhahmo: neuroottinen, pakkomielteinen ja elämäänsä pettynyt nainen. Etäisenä ja elokuvallisena hän on elokuvan oudoin ja mielenkiintoisin ilmiö. Nainen on yhtä aikaa vahva ja hauras.

Puhuttelevinta antia elokuvassa on Brunon ja Beatricen molemminpuolinen kommunikointikyvyttömyys. Kohtaus, jossa he istuvat joka suhteessa kyvyttöminä liikkumattomassa autossa on erityisen onnistunut. Bruno pakenee viimeisintä tyttöystäväänsä ja Beatrice kituu avioliitossaan isäpuolensa kanssa. Luvassa on lisää pettymyksiä ja he aistivat sen toisistaan.

Bonitzerin elokuvalla on hetkensä, mutta ne eivät nivoudu toisiinsa tyydyttävästi. Pieni viilto vain on anekdoottiviljelmä tarinanpätkien sitoutumattomassa virrassa. Se voisi toimia tietoisena, kokeellisena valintana. Tällaisenaan, perinteisen elokuvan muodossa se toimii ajoittain, erityisesti kun Kristin Scott Thomasin näyttelemä Beatrice astuu kankaalle.