Papillon valkokangas

Henri Charrièren omaelämäkerrallinen Papillon (1969) nousi heti ilmestymisensä jälkeen maailmanlaajuiseksi bestselleriksi. Ranskalaisen kassakaappivarkaan vankeus Ranskan Guayanassa ja useat pakomatkat edustivat kiehtovaa seikkailua parhaimmillaan, joskin kaikkien tapahtumien todenperäisyyttä kuin Papillonin todellista henkilöllisyyttä on sittemmin monesti ja perustellusti epäilty. Menestyskirjasta tehtiin heti tuoreeltaan elokuvasovitus, jonka ohjasi muun muassa Apinoiden Planeetasta (1968) tunnettu Franklin J. Schaffner ja pääosissa nähtiin aikansa tähdet Steve McQueen ja Dustin Hoffman.

Schaffnerin elokuvaversio muokkasi tapahtumarikkaan ja polveilevan kirjan tarinan elokuvamuotoon sopivaksi, mikä on adaptaatioissa tavallista. Alkuperäistekstin karsinnan ja valinnan takia kirjoista on mahdollista tehdä useita elokuvasovituksia, joissa tarinaa tulkitaan eri tavoin. Papillonin kaltaisen kirjan osalta tähän olisi ollut hyvin mahdollisuuksia. Tarina tarjoaisi kiehtovia mahdollisuuksia käsitellä jopa 2000-luvun tapahtumia.

Lupaavalla tanskalaisohjaajalla Michael Noerilla olisi ollut periaatteessa hyvä tilaisuus tehdä kokonaan uusi ja päivitetty tulkinta klassikkokirjasta. Sen sijaan Noer on filmannut uusiksi Schaffnerin elokuvan. Muodollisesti Aaron Guzikowskin kynäilemä käsikirjoitus on uusi, mutta se pohjaa melko lailla suoraan vuoden 1973 elokuvaan. Muutokset ovat lähinnä kosmeettisia.

Koska Schaffnerin elokuva oli jo pätevä elokuvasovitus, jonka pääosassa nähtiin vielä poikkeuksellisen karismaattiset tähdet, herää kysymys, miksi uusintafilmatisointi on tehty?

Tuotannollisesti uuteen Papilloniin on panostettu. Sen ohjauksessa, näyttelijätyössä tai ylöspanossa ei ole moitteen sijaan. Kunnianhimoisesta tuotannosta huolimatta tarinaan ei ole löydetty tuoreita näkökulmia, jotka toisivat elokuvalle uutta sanottavaa ja sisältöä. Toisteisen uudelleenfilmatisoinnin sijaan tekijät olisivat voineet tarttua vaikka Papillonin toistaiseksi filmaamattomaan jatkokirjaan Bancoon (1972), josta on ammennettu vain elokuvan lopetusjaksoon viittaamalla Charrièren elämään Venezuelassa.

Niille, joille Papillon on lukematta ja vuoden 1973 elokuva näkemättä, uusi elokuvaversio tarjoaa menevän ja näyttävän paoilla ryyditetyn vankilaseikkailun, jossa kahden miehen luottamuksellinen ystävyys on keskeistä. Kirjan lukeneille ja aiemman elokuvan nähneille uusi Papillon käy väistämättömän pitkäveteiseksi ja jopa tylsäksi, koska uutta sanottavaa ei tarinasta ole löydetty. Kaikki on jo luettua ja nähtyä.