Osama valkokangas

Osama alkaa Nelson Mandela -sitaatilla "voin antaa anteeksi, mutten unohtaa". Se on ensimmäinen afganistanilainen elokuva, joka on tehty talebanien valtakauden jälkeen. Useilla elokuvafestivaaleilla mainetta niittänyt elokuva kertoo Osama-nimisestä 12-vuotiaasta tytöstä, jonka perheestä kaikki miehet ovat tapettu tai tapatettu turhissa sodissa. Naiset ovat jääneet oman onnensa nojaan. Hallitseva taleban-eliitti ei ole heistä kiinnostunut, ei välitä eikä muista. Naisilta on työnteko kielletty. Osaman äiti naamioi tyttärensä pojaksi, jotta tämä voisi hankkia perheelleen elantoa. Moskovassa elokuvaoppinsa saaneen Siddiq Barmakin debyytti-ohjaus näyttää, että äärimmäiseen fundamentalismiin perustuva diktatorinen valtiojärjestys ei voi elää yleisen hyvinvoinnin kanssa samojen rajojen sisällä. Tuhottuja kortteleita, taleban-sotilaita partioimassa kujilla, kuolemaa kadunkulmissa, pikaoikeudenkäyntejä toreilla: Barmakin kuvaama miljöö on karu ja lohduton, kova ja julma.

Eläessään poikana Osama kadottaa oman identiteettinsä naissukupuolen edustajana. Elokuvan muistettavimmassa kohtauksessa hän pyrkii hellyttävästi vaalimaan minuutensa rippeitä istuttamalla irtileikatut hiuksensa kukkaruukkuun. Pienen viattoman tytön kautta elokuva toimii allegoriana naisten asemasta koko kyseessä olevan kulttuuriympäristön piirissä. Kasvatuksesta ja ympäristöstä aiheutuvan ristipuristuksen ikeestä pääsyyn ei auta maalliset konstit, sillä tekopyhät auktoriteetit ja niistä aiheutuva tarpeeton ahdistus ja kärsimys asettavat elämälle pusertavat rajat. Elokuva esittää kaunistelematta hirmuhallinnon juntan alla elävää kansaa, jolla jokapäiväinen elämä on taistelua henkiinjäämisestä. Paremmasta ei edes haaveilla, elossa oleminen riittää. Barmakin hengentuote on viipyilevä ja hidastempoinen, mutta hän saa kohtauksiinsa luotua uskomatonta voimaa ja yli-inhimillistä magiaa. Jopa niin yksinkertainen suoritus kuin puuhun kiipeäminen, saadaan kuvattua kihelmöivän jännittävästi ja tunnevoimaisesti.

Kun Yhdysvallat liittolaisineen pari vuotta sitten hyökkäsi Afganistaniin, Iso-Britannian pääministeri Tony Blair uhosi taistelevansa pelastaakseen nälkäänäkevät, kurjat, osattomat, tietämättömät, puutteessa ja köyhyydessä elävät. On vaikea sanoa, onko tilanne siellä parempi nyt kuin ennen. Monien mielestä ei. Joka tapauksessa Hamid Karzain väliaikaishallinnon aikana Afganistanissa on alkanut viritä uudenlaista kulttuuria, josta tämänkin elokuvan olemassaolo on todisteena. Siddiq Barmak ei todellakaan ole unohtanut talebanien valtakautta, tuskin on antanut edes anteeksi.