One Battle After Another valkokangas

Ohjaaja Paul Thomas Anderson on toiminut Yhdysvaltojen mielentilan tulkkina muun muassa urbaanista eriytymisestä kertoneessa Magnoliassa (1999) sekä kapitalismia ja kiihkouskonnollisuutta kritisoineessa There Will Be Bloodissa (2007). Yhdysvaltojen hallinnon armotonta maahanmuuttopolitiikkaa vastustava vallankumouksellinen vasemmistoradikalismi muodostaa rungon hänen kärjistyksiin luottavalle elokuvalleen One Battle After Another (2025).

Rakenteeltaan väljä San Fernando Valleyn nuoruuskuvaus Licorice Pizza (2021) jätti kylmäksi. Suhteessa tähän Andersonin paluu Inherent Vicen (2014) hengessä postmodernia fiktiota edustavan Thomas Pynchonin tekstin Vineland (1990) vapaaseen sovittamiseen nyky-Amerikan kuvaksi toimii yllättävän hyvin. Aikakauden fiilistelyn sijaan jatkuvassa liikkeessä olevan One Battle After Anotherin tarina etenee pommin ajastamisen tahdilla kohti katharttista väkivallan purkautumista kaupunkitaisteluiden tiimellyksessä.

Vasemmistolaisen vallankumousryhmä French 75 jäsenten Perfidia Beverly Hillsin (Teyana Taylor) ja räjähdeasiantuntija Pat Calhounin (Leonardo DiCaprio) välille kehittyy suhde ja he saavat tyttären Charlenen (Chase Infiniti). Ryhmän jahtaamisesta henkilökohtaisen tehtävän ottava eversti Steven J. Lockjaw (Sean Penn) ei jätä perhettä rauhaan edes Perfidian jäädessä kiinni. 16 vuotta myöhemmin Baktan Crossin kaupunkiin asettuneet Pat/Bob ja Charlene/Willa joutuvat jälleen pakomatkalle valkoisen ylivallan tukemilta sotilailta. Heitä auttavat vallankumouksellisten lisäksi maahanmuuttajayhteisö johtajanaan sensei Sergio St. Carlos (Benicio del Toro).

One Battle After Another edustaa Andersonin helpommin lähestyttävimpiä elokuvia ollen mustaa komediaa ja näpsäkkää sanailua sisältävä toimintatrilleri, mikä tekee siitä laajempaan katsojakuntaan vetoavamman teoksen kuin ohjaajansa kerronnaltaan raskaammat filmit. Taustalla on silti painavia teemoja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan tavoittelusta väkivaltaisen vastarinnan keinoin, jotka sotateollisen kompleksin tukema valkoinen ylivalta salaseuroineen pyrkii tukahduttamaan.

Fokus on vanhojen taisteluiden muisteluun pilvenpolton lomassa keskittyvien entisten vallankumoustaistelijoiden sukupolvenvaihdoksessa ja soihdun eteenpäin siirtämisessä. Patin ja Charlenen isä–tytär-suhteen käsittely on selkeästi Andersonin kiinnostuksen kohteena, vaikka tarina vie myös useille sivupoluille. DiCaprion sohvavallankumouksellinen jätetään jopa yllättävän paljon sivuun kerronnan hyppiessä turhan paljon vallankumouksellisten, maahanmuuttajayhteisön ja salaseuran tukemien sotilaiden välillä. Eniten heittäytymään pääsevät Taylor räjähtävyydessään kompleksisena vallankumoustaistelijana sekä Penn perverssinä everstinä.

Marlon Brandon Vihan riivaamiin (One-Eyed Jacks, 1961) päättyneen laajakuvaformaatti VistaVisionin uusi tuleminen on One Battle After Anotherissa erityisen vaikuttava. Länkkärihenkiset Kalifornian maisemat sekä maanteiden karuus ja suuret korkeuserot tallentuvat filmille upeasti kuvatuissa takaa-ajoissa. Samaten äänisuunnittelu, Jonny Greenwoodin musiikki sekä klassikkokappaleiden Dirty Work ja Ready or Not Here I Come käyttö rakentavat tiivistyvää tunnelmaa.

One Battle After Another on hieno osoitus tämän päivän amerikkalaisen valtavirtaelokuvan kyvystä käsitellä ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä, vaikka se tehdäänkin ajoittain turhan korostetun parodian ja kärjistysten keinoin. Andersonille elokuva on paluu kohti vakavampien teostensa maailmaa, vaikka välipysähdys sinne on huumoria täynnä. “No fear. Just like Tom fucking Cruise.”