Mifune valkokangas

Tanskalaisten elokuvaheppujen loihtiman dogma-villityksen kolmas ylpeydenaihe on Soren Kragh-Jacobsenin ohjaama Mifune. Nimi johtaa elokuvan intertekstuaalisesta viitteestä Akira Kurosawan samurai-näyttelijään Toshiro Mifuneen. Elokuvan keskiössä on aikuinen veljespari, jonka älykkäämpi osapuoli Kersten esittää tyhmemmälle Rudille kellarissa piilottelevaa Mifune-miestä. Tämä leikki on lämminhenkisyydestäänkin huolimatta elokuvan selvin muistutus kahdesta edellisestä dogmasta eli Juhlista ja Idiooteista; paljonkaan muuta yhteistä Mifunella ei niiden kanssa ole.

Lämminhenkinen näkökulma onkin juuri se erottava tekijä, jolla Kragh-Jacobsenin filmi erottuu von Trierin ja Vinterbergin ankarammista ja vahingoniloisista purkauksista. Mifunea on avoimesti mainostettu paitsi sarjan parhaana elokuvana myös "ensimmäisenä dogmana, jolla on oikeasti suuri sydän". Epäilemättä sen idealistisesta uusperheen rakentamisesta löytyykin enemmän kosketusta massojen makuun; tämän elokuvan jälkeen Spielbergin mairea dogma-hymy tuntuu todellakin uskottavalta.

Mifunessa on kysymys muutamasta urbaanista ihmisestä, jotka erinäisistä syistä johtuen löytävät toisensa maaseudulta. Hääyötään viettävä mies saa kuulla isänsä kuolemasta ja joutuu lähtemään kotitilalle huolehtiakseen alikehittyneestä veljestään. Hädissään hän palkkaa taloon myös kotiapulaisen, joka aikaisemmin on toiminut seksipalvelujen tarjoajana. Vähän myöhemmin myös naisen murrosikäinen pikkuveli saapuu maalle huollettavaksi.

Tämä on perusasetelma, jonka lopputulosta odotellessa elokuva kuluu loppuun. Mifunen ominaisvalttina toimivatkin pienet vivahteet; toistuvat tilanteet, joissa henkilöt kohtaavat toisensa hetkellisessä harmoniassa. He eivät tiedä, kuinka osoittaa tunteitaan. Kohtaukset ovat koskettavalla tavalla luontevia, kiitos pääasiassa erinomaisten näyttelijöiden. Toiseen ihmiseen tutustumista ja läheisyyden syntymistä Mifune kuvaa sanoinkuvaamattoman kauniisti.

Kamera ei myöskään keiku, äkkinäisiä leikkauksia ei nähdä ja kuvan väri on kauniin luonnollinen.

Loppuratkaisu kertoo, kuinka rakkauden vaikutuksesta kaikki mutkat suoriutuvat ja aika vain suuntaa huoletta eteenpäin. Kaupunkilaiset löytävät onnen ja mielekkyyden elinkelpoiselta maatilalta, mutta jostain syystä heidän ei tarvitse tehdä paratiisinsa eteen paljoakaan ansiotyötä. Ironia on kuitenkin tarpeeksi etäistä jättääkseen katsojalle helpottuneen mielen; näillä sympaattisilla ihmisillä olkoon oikeus onneen.

Ja mieleen nousee vähän kerettiläinen ajatus: olisiko Mifunella osuutensa Esko Ahon vaalikampanjassa? Nainenkin on elokuvassa aivan yhtä blondi kuin oli meikäläisen meijerin maitotyttö.