Salasana: Mercury valkokangas

Bruce Willisillä menee nyt lujaa. Päätettyään vuonna 1988, supersuositun Vain kuolleen ruumiini yli -elokuvan (Die Hard, 1988) jälkeen, että hänen ammatillinen tulevaisuutensa on elokuvissa, Willis on suoltanut elokuvan toisensa jälkeen. Jälki on ollut usein hajanaista ja huonoa, tosin muutama parempikin produktio, kuten 12 apinaa (Twelve Monkeys, 1995) ja Sakaali (The Jackal, 1997), mahtuu toki mukaan. Nyt on näköjään taas jonkinlaisen välityön aika, ainakin, mitä voi päätellä 24. huhtikuuta Suomen ensi-iltansa saavasta Die Hard -kopiosta, Salanimi: Mercurystä (Mercury Rising, 1998).

Willis esittää tapansa mukaan rääsyissä kulkevaa FBI-agenttia Art Jeffriesiä, joka pimahtaa ja räyhää esimiehelleen, kun liittovaltion poliisi ampuu kaksi alaikäistä etelädakotalaiseen militiaryhmään kuulunutta poikaa näiden ollessa isiensä mukana pankkia ryöstämässä. Jeffries saa siirron kuuntelutehtäviin, mutta palaa remmiin, kun selviää, että yhdeksänvuotias autistinen pikkupoika Simon (Miko Hughes) on onnistunut ratkaisemaan miljardien dollareiden huippuvaikean salakielikoodin.

Kansallisen turvallisuusviraston (NSA) palveluksessa oleva elvislettinen(!) everstiluutnantti Nicholas Kudrow (Alec Baldwin) huomaa undercover-agenttiensa turvallisuuden vaarantuneen koodin keksimisen myötä. Hän tapattaa ensin Simonin vanhemmat ja ryhtyy sen jälkeen etsimään itse pikkuneroa. Jeffriesin tehtäväksi jää löytää Simon ennen kuin verenhimoinen, mutta toki patrioottinen Kudrow sen tekee. Ajojahti alkaa…

Erikoisagentti Art Jeffriesin (Bruce Willis) tehtävänä on poukkoilla hallituksen hempat kintereillään elokuvassa Mercury Rising. © 1998 Universal Studios

Die Hardit, Viimeinen partiopoika, Jokikyttä…

Niin, kyse on todellakin täysin samanlaisesta Bruce Willisistä, joka on jo tuttu näistä elokuvista. Esimiestensä ja yksityiselämänsä päähänpotkima jepari (kuin ilmetty John McClane) saa vielä yhden tilaisuuden paikata kolhiintunutta mainettaan. Salanimi: Mercuryn ero edellä mainittuihin näkyy kuitenkin sen käsikirjoituksen ja juonenkehittelyn täydellisessä avuttomuudessa.

Vai, mitä sanotte NSA:n ammattitappajasta (entinen erikoisjoukkojen mies, kuinkas muuten), joka tehdessään neljä tai viisi murhaiskua, onnistuu joka kerta munaamaan jotakin? Milloin pikku-Simon jää jälkeen, milloin taas murhaaja jättää naamansa turvallisuuskameran videonauhalle. Yhtä tumpeloa agenttia Hollywood-elokuvassa harvoin näkee. Silti kaiken kokenut everstiluutnantti Kudrow antaa tälle yhä uusia tehtäviä. Käsittämätöntä. Juonen ihanuuksiin kuuluvat myös suuren väkijoukon samalla sekunnilla tapahtuva maastoutuminen Willisin mahtikäskyllä sekä FBI:n täydellinen kyvyttömyys saada kiinni pojan kanssa seikkaileva etsintäkuulutettu agenttinsa, vaikka tämä palloilee koko ajan tutuilla tapahtumapaikoilla.

Arvostetun ohjaajan ohiheitto

Salanimi: Mercuryn ohjaaja Harold Becker tunnetaan erityisesti kahdesta elokuvasta, jotka hän teki Al Pacinon kanssa. Rakkauden meri (Sea of Love, 1989) kertoi komeasti juoppolallista etsivästä, joka kamppaili omien seksuaalisten patoutumiensa kanssa etsien samalla sarjamurhaajaa. Pormestari (City Hall, 1996) taasen näytti suurkaupungin poliittista kähmintää sellaisena kuin kansalaiset sen kuvittelevat. Elokuva oli selvästi ottanut vaikutteita New Yorkin taannoisista lahjusskandaaleista, joissa julkisia urakoita oli ohjattu tietyille rakennusfirmoille. Miksi tässä uudessa produktiossa Becker ei huolehtinut käsikirjoituksensa tasosta yhtä hyvin?

Kaikissa Beckerin elokuvissa pistää silmään pääosanesittäjien voimakas eläytyminen rooleihinsa. Kukapa ei muistaisi Pacinon suuruudenhullua saarnaa mustien kirkossa Pormestarissa. Salanimi: Mercuryssä Becker on ilman muuta pyrkinyt saamaan Willisistä irti samanlaista paatosta. Ehkä ohjaajasta on tuntunut, että se tapahtuu paremmin, jos juoni on yksinkertainen rakenteeltaan. Mutta tällainen lopputulos on jo naurettavaa.

Mielikuvaratsastusta

Elokuvan kaiken pahan alku ja juuri, Kansallinen turvallisuusvirasto eli NSA, on todella olemassa. Se huolehtii osaltaan Yhdysvaltojen sotilaallisesta tiedustelusta ulkomailla, mm. kuuntelemalla radio- ja puhelinliikennettä. Kongressi rahoittaa sen toimintaa, mutta työn arkaluontoisuudesta johtuen virasto on huippusalainen. Näin elokuvan on ollut helppo ottaa NSA case studykseen, sillä kansalaisten tieto viraston asioista on vähintäänkin vajavainen. Näin mukaan saatiin eräänlainen Salaiset kansiot -ilmapiiri. Kun vielä oikeankin NSA:n johdossa ja presidentin alaisuudessa ovat sotilaat, puitekehys kaikenlaisille hörhökuvitelmille on valmis.

Poliittisista jännäreistä kiinnostuneiden kannattaa mieluummin odottaa paria lähitulevaisuudessa Suomen ensi-iltansa saavaa elokuvaa, nimittäin aivan piakkoin tulevaa Wag the Dogia, joka kertoo (yllätys, yllätys) Yhdysvaltain presidenttiä ravistelevasta seksiskandaalista sekä 29. elokuuta maahan saapuvaa Primary Colors -leffaa (alustava suomennos Päävärit), jossa puidaan uudelleen Clintonin (=Jack Stanton) vuoden 1992 vaalikampanjaa. Näissä ote on huomattavasti autenttisempi.

Ruotsalaistähti Peter Stormare muuten vilahtaa Salanimi: Mercuryssä toistamassa Fargo-roolinsa (1996) miehenä, jota kiinnostaa vain yksi asia - tappaminen.