Madeline valkokangas

Lastenelokuva on lasten elokuva, vaikka voissa paistaisi. Tietystikin aikanaan pätkiksiä ahminut videosukupolven kasvatti haluaa myötämielisesti suhtautua kaikenkarvaisiin lastenelokuviin, mutta ero piirrettyihin ja oikeasti näyteltyihin tekeleisiin on melkoinen Kyllähän sitä yhä edelleenkin sunnuntaiaamuisin viihtyy Disney-klassikkojen parissa haltioitunut hörötys huulillaan. Toista ovat klassiset piirretyt mitättömien teletappi-trippien rinnalla. Mutta - jo lapsena sitä vierasti suuresti "oikeita" lastenelokuvia, joiden pääosissa olivat oikeat lapset. Ilmeisesti jo lapsena näytelty todellisuuden kuva näytti paljon epätodellisemmalta kuin epätodelliseksi jo alkujaan tehty piirretty todellisuus. Ja nyt varttuneemmalla iällä, kun huomaa kuinka suuresti sitä kaipaakin taas niitä päiväunia, niin näsäilevien vekaroiden ja tönkköjen aikuisten hullunkuriset kommellukset opettavissa tarinakehyksissä saavat lihakset veltostumaan ja ryhdin valahtamaan donnermaisesti poikittain teatterin penkille.

Ilmeisesti joku aikuinen on lukenut Ludwig Bemelmanin suosittuja lastenkirjoja muutaman kerran liikaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että niistäpä saisi sovellettua kivan lastenelokuvan. Kiva ja perinteinen lastenelokuva Madeline onkin. Pikkuvanha punatukkainen tyttö yhdentoista ikätoverinsa kera valvovana silmänään roolistaan "jaa-jaa"-maan sheriffinä Oscarilla palkittu Frances McDormand. Siinä sitä kipitellään kukkakoltuissa ympäri Pariisia ja näsäillään kommelluksista toiseen. Herttainen tarina, mikäpäs siinä, mutta elokuvan tuottajilta on tainnut jäädä tajuamatta, että moinen naivistinen ja viaton tanttupulla ei ehkä enää uppoa turbofiguuriaikauden nintendokramppisiin vekaroihin. Kaiken maailman ihmematildojen aika on jo auttamattomasti ohi, vaikka vanhemmat ehkä vielä haikailevatkin maijapoppasten perään, niin nykylasten mieltymykset lienevät muunlaisessa actionissa.

Eipä silti pidä mennä latistamaan herttaista lastenelokuvaa, se antaa nostalgisia tuokioita ehkä ainakin vanhemmille, jotka vievät lapsiaan sunnuntai-iltapäivisin elokuviin. Tosiasia vain on se, että tällaiset tekeleet ovat auttamattomia tuotannollisia floppeja, jotka tulevat hautautumaan kaapelitelevisioiden aamupäivätarjontaan. Periveltossa lastenrallissa kun ei ollut muuta sympaattista kuin pikku sankarittaren rapakosta pelastanut kultainen noutaja. Koira tai ylipäätään eläin on aina se sympaattisin otus, sillä kuka nyt pikkuvanhaa ihmislasta jaksaisi katsoa.