Longlegs valkokangas

Sarjamurhaajajännäriä Longlegs markkinoidaan harhaanjohtavasti mainitsemalla ohimennen sanoja kuten okkultismi, satanismi ja psykopatia. Itse en juurikaan löytänyt elokuvasta jälkiä näistä sangen kiehtovista ja monisyisistä ilmiöistä. Toki ilmiselvästi mielisairaan sarjamurhaajan psyyken luotaamisessa voidaan törmätä myös termiin psykopatia, mutta nämä asiat jätän mieluummin Hannu Lauermalle ja kumppaneille. Onko elokuva siten psykologinen trilleri, sen päättäköön jokainen itse.

Lee Harker (Maika Monroe) on tuore FBI:n agentti. Hänet laitetaan jahtaamaan sarjamurhaajaa, joka lahtaa syntymäpäiviänsä kohta viettäviä pikkutyttöjä ja käyttää itsestään nimeä Longlegs (Nicolas Cage). Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut näyttelijänäkin tunnettu Osgood Perkins, joka on lyhentänyt nimensä muotoon Oz. Pääpahiksen – vai pitäisikö sanoa totaalisen kaistapään – rooliin on saatu Nicolas Cage vääntelemään naamaansa ja lausumaan ”Hail Satan” pari kertaa. Ihan pelottaa tällainen, tuumii aikuiskatsoja ja vääntelehtii kiusaantuneena penkissä. Onneksi elokuvan kesto on alle kaksi tuntia.

Valitettavasti en tällä kertaa pääse ylistämään Cagen roolisuoritusta, sillä miehen näyttelijäntaidot valuvat hukkaan Longlegsissä. Herra Loglegs on vain hullu kuin hatuntekijä, ihan pöpi ja niin edelleen, ja siinähän ei sinänsä ole mitään mielenkiintoista. Valkoisesta garderoobista tykkäävä sekopää tuo mieleen huonosti maskeeratun Pennywisen Stephen Kingin Se-filmatisoinneista.

Nicolas Cage on kertonut, että tämä elokuva saa olla ensimmäinen ja viimeinen, jossa hän näyttelee sarjamurhaajaa. Hyvä niin, ellei sitten kohdalle satu jotain todella hyvää käsikirjoitusta, jossa tarvittaisiin näyttelemistä. Omien sanojensa mukaan Cage ei pidä väkivallasta, eikä halua näytellä hahmoja, jotka satuttavat muita ihmisiä.

Longlegs sijoittuu 1990-luvulle, mutta takaumat vievät 1960-luvulle asti. Kummastakaan vuosikymmenestä ei saada mitään irti, mikä on jo häpeäksi käsikirjoittajatiimille. Agentti Lee Harkerin esimies, agentti Carter (Blair Underwood) mainitsee kyllä Charles Mansonin täysin oikeassa asiayhteydessä eli pohtiessaan, miten joku saa murhaamaan puolestaan, kuten Longlegs tuntuu menetelleen.

Elokuvissa puhkiselittäminen on tylsää ja turhaa, mutta jotain Longlegsin ja agentti Harkerin äidin menneisyydestä olisi voinut paljastaa. Onko Longlegs aina ollut umpihullu? On todella harmi, ettei 1960-luvun psykedeelisen kulttuurivallankumouksen varjoja ulotettu elokuvaan selittämään edes jotenkin Longlegsin hahmoa. Onhan tapahtumapaikkana Oregon, jonne monet alkuperäiset etsijät päätyivät.

Uskonnollista symboliikkaa risteineen ja saatanoineen viljellään lähinnä lajityyppiin kuuluvana pintakiiltona. Nicolas Cage on kyllä näytellyt sellaisessakin elokuvassa, jossa osattiin käyttää hyväkseen psykedeelistä kuvastoa ja kieroutuneita kultteja. Kyseessä oli Panos Cosmatoksen ohjaama huuruinen Mandy (2018). Ohjaaja Oz Perkins ei turhia selittele vaan lisää suosikkielokuviensa ideoita silloin, kun toivoisi hänen keskittyvän edes johonkin sapluunaan jota seurata.

Pidän Longlegsiä fanielokuvana, jossa mukaan on sotkettu kaikki jännät ja hienot elokuvat, joita Oz Perkins fanittaa. Elokuvan pyrkii ja alussa osittain onnistuukin tavoittamaan M. Night Shyamalanin ja Ari Asterin tyylisen vinksahtaneisuuden, mutta ei tavoita näiden herrojen omaperäisiä ideoita ja hiottua tyyliä. Ilmiselvä fanituksen kohde on ollut ikoninen Jonathan Demmen Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991). Ja agenttinsa yliluonnolliset kyvyt tosissaan ottava ja niitä tutkimuksissa hyväkseen käyttävä FBI on tietysti tullut tutuksi televisiosarjasta Salaiset kansiot (The X-Files 1993–2018).

Kun kaikki tänä sotketaan yhteen elokuvaan, ei lopputulos ole ainakaan allekirjoittaneen mielestä enää kompakti tai originelli paketti. Liika on liikaa, sanoi Yngwie Malmsteen mitä tahansa. On elokuvassa toki hyvääkin, esimerkiksi hidastempoisuus, tummat ja rakeiset kuvat sekä realistinen suhtautuminen terä- ja tuliaseiden käyttöön.