Kill Bill: The Whole Bloody Affair valkokangas

Quentin Tarantinon uran huipentuma Kill Bill jaettiin laajempaa levitystä varten kahtia Volume 1 (2003) ja Volume 2 (2004). Yhtenäisen tarinan kertovat elokuva olivat tunnelmaltaan kuin kolikon kaksi puolta Volume 1:sen räjähtävästä taistelulajien eksploitaatiosta Volume 2:sen spagettiwesternien eeppiseen tunnelman rakentamiseen. Cannesin elokuvajuhlilla alun perin jo vuonna 2004 esitetty Tarantinon vision mukainen elokuvien yhteen leikattu versio Kill Bill: The Whole Bloody Affair (2026) saa vihdoin erikoisnäytöksissä teatterikierroksensa myös Suomessa 70 mm filmiltä (ensi-ilta 13.2.) ja digitaalisena kopiona (ensi-ilta 1.3.).

Ohjaajan viimeisimmät elokuvat The Hateful Eight (2015), joka sai myös roadshow-versionsa, ja Once Upon a Time in... Hollywood (2019) olivat nautittavia, mutta kärsivät mammuttitaudista sekä pakonomaisesta tarpeesta kirjoittaa historiaa uudestaan. Tarantinon paluu hänen keskeisimpiin kuuluvan teoksen uudelleen muokkaukseen ei siis yllätä. Kill Bill on äärimmäisyyksiin menevä kunnianosoitus, pastissi, jopa ryöstöviljely ohjaajan rakastamista eksploitaatio-, kamppailulaji- ja lännenelokuvista. Onkin hienoa nähdä Kill Bill ensimmäistä kertaa täydellisenä kokonaisuutena.

Uma Thurmanin antaumuksella ja kärsimyksellä tulkitseman The Briden kostomatka hänet hääharjoituksissaan ampuneelle Billille (David Carradine) ja tämän johtamalle Deadly Viper Assassination Squadille (Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah, Michael Madsen) on elokuvallisia tyylejä ja kerrontarakennetta tehosekoittaessaan verinen, hauska, koskettava sekä eeppinen. Näyttelijäntyö on oivallisen irrottelevaa Thurmanin lisäksi koko sarjamurhaajakoplan osalta sekä mainion Sonny Chiban tulkitseman samurain ja miekantekijä Hattori Hanzon myötä.

The Whole Bloody Affair on käytännössä Kill Bill -elokuvien luvut yhdistävä leikkaus eikä se tuo mitään uutta ja ihmeellistä pöytään. Suurimmat erot löytyvät O-Renin pidennetystä taustatarinasta, Crazy 88 taistelusta tällä kertaa gorea korostavan värillisenä sekä elokuvien liitoskohdan cliffhangerin ja taustoituksen puuttumisessa, mikä samalla muuttaa hieman katsojan positiota suhteessa elokuvan huipentavaan käänteeseen. Lopputekstien jälkeen on lisätty pelimoottorilla luotu elokuvan maailmaan sijoittuva irrallinen animelyhäri Yuki's Revenge (2025).

Kill Bill ei ole menettänyt teräänsä reilun parikymmenen vuoden aikana. Se osoittaa yhä elokuvallisten tekniikoiden kokonaisvaltaista hallintaa sekä yksinkertaisen kostotarinan, kuten jo Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1994), kerronallisen sekoittamisen taitoa. Elokuva on parhaimmillaan koskettavaa audiovisuaalista oopperaa ja hengästyttävää kuolettavien terien balettia. The Whole Bloody Affair saa myös miettimään olisiko omiin ideoihinsa rakastuneella Tarantinolla ollut jo alkuperäistä elokuvaa tehdessä mahdollisuus saksia se yhden näytöksen mittoihin.

Teatterissa koettu taistelukohtausten äänisuunnittelu murskaantuvine luineen sekä erikoistehosteiden irtoavien ruumiinosien verisuihkut luovat korostetun huippusalamurhaajien todellisuuden 2000-luvun alusta, jossa mikä tahansa on mahdollista. Vihollisten mätkimisen lomassa Tarantinon tunnettu dialogi ei aivan pääse Reservoir Dogsin (1992) tasolle sen vaihdellessa puuduttavan sekä oivaltavan välillä, mistä muun muassa Billin Superman-puhe todistaa.

Postmodernin elokuvanteon ja väkivallan karnevalisoinnin malliesimerkkinä Kill Bill kantaa kruunuaan yhä ylpeänä. The Whole Bloody Affair on kuitenkin ristiriitainen katsomiskokemus. Elokuvallisilta ansioiltaan poikkeuksellinen ja vaikutusvaltainen teos, jonka soisi näkevän juuri kokonaisuudessaan. Silti vain kalliimpiin erikoisnäytöksiin tuodusta versiosta jää kiistatta myös rahastamisen maku. Katanan leikkaustehoa olisi siis suosinut myös pääsylipun hintaan.