Keisarikunta valkokangas

Suomalaisen kulttuurin itsenäistymisen jälkeen syntynyt umpio alkoi 1950-luvulla varovaisesti avautua ulkomaailmaan, ennen kaikkea lännen suuntaan. Tuli Aku Ankka ja Coca Cola. Olympialaiset 1952 saivat jopa alkoholipolitiikan hiukan löystymään: baaritiskeillä tarjoilu sallittiin ja lonkero tuli myyntiin. Kotkalaisen ravintola Fennian kautta tästä aikakaudesta kertoo Pekka Mandartin elokuva Keisarikunta. Ravintolassa soitettiin jazzia, joka sekin sotavuosien jälkeen elpyi siihen mittaan, että innostuneet muusikot kansanvalistuksen perinteiden mukaisesti pakkosyöttivät tanssihaluisille maanmiehilleen mielimusiikkiaan niin paljon kuin pystyivät ja uskalsivat.

Rumpali Rempo (Mikko Leppilampi) ja pianisti Olli (Mikko Nousiainen) ostavat itselleen myöhemmin legendaarisena muistellun ravintolan. Mukaan saadaan satamatöistä pelastettua soittotaitoisia kavereita. Keisarikunta on muodoltaan vaikeuksista maineeseen -tyylinen backstage-musikaali, jonka innoittajana suomalaisten 1950-luvun elokuvien sijaan on mitä ilmeisimmin ollut Blues Brothers. Koominen elokuva ei silti pirteydestään huolimatta ole, vaan se suhtautuu itseensä ja kuvaamaansa tarinaan haudanvakavasti. Vaikka elokuva on lavastettu huolellisesti, se ei tekijöiden jättämän takaportin mukaan kerro historiallista totuutta, vaan yrittää löytää 1950-luvun hengen.

Pekka Mandartin elokuva pyrkii itse asiassa jälkikäteen kirjoittamaan Suomelle mahdollisimman amerikkalaisen historian. Hahmojen pukeutumisesta ja ympäristöstä voisi kuvitella näiden henkilöiden eläneen kyllä 1950-luvulla, mutta Amerikassa. Heidän käytöksensä ja puheenpartensa taas ovat nykyajasta. Yksi elokuvan ensimmäisiä repliikkejä on "Oikeesti". Verkostoista puhuminen on tietysti tahallista, koomiseksi anteeksipyynnöksi muille ajastaan ulkona oleville repliikeille tarkoitettu.

Satamat olivat aikanaan merkittäviä kulttuurivirtausten levittäjiä ja Fennia oli varmaan melkoinen poikkeus ajan ravintolaelämässä, mutta silti sinne tänne poukkoilevia, eksoottisia ihmisiä täynnä oleva ravintola 1950-luvun Suomessa on hurjan yliampuvasti kuvattu. Ei puhettakaan ruokailupakosta, ei edes juomien mittaamisesta, ja ilman miesseuraa saapuville naisille tarjoillaan ilmainen drinkki!

Keisarikunnan luonteviksi vertailukohdiksi löytyvät muutaman vuoden takaiset muusikkoelämäkertaelokuvat, ennen kaikkea samalle vuosikymmenelle sijoittuva Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen (1999). Koivusalo pyrki historiallisen uskottavuuden lisäksi kuvaamaan myös ennen kaikkea ajan henkeä. Hänen löytämänsä henki oli melankolinen, muista erottuvan suomalainen aina kansallistunteen henkäilyyn asti.

Mandartin 1950-luku taas on sätkyttävän riehakas ja hänen elokuvansa henkilöhahmot temperamenttisuudessaan kuin jostain kaukaa. Näitä pelkistettyjä hahmoja elokuvan innostuneet näyttelijät esittävät parhaansa mukaan. Muutenkin elokuva on ilmeisen onnistuneesti tullut sellaiseksi kuin piti. Valitettavasti se on pohjimmiltaan muusikkoelämäkertaelokuvan juureton bumtsibum-versio.