Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää valkokangas

Elämän ruuhkavuodet on tuttu määritelmä naistenlehtien sivuilta. Perhe, työ, ystävät, harrastukset ja vaatekaupoissa juoksentelu ruuhkauttavat kolmi-nelikymppisten naisten elämän. Jos tätä kiireen sikermää vertaa vuosisadan takaiseen agraariyhteiskunnan elämänmenoon, saattaa ruuhkavuosista ja niiden vaativuudesta puhuminen näyttäytyä hivenen ylimitoitetulta. Toisaalta, kun yhtälöstä tiputetaan pois ystävät, harrastukset ja lumppukaupat, ollaankin äkkiä vakavampien tosiasioiden äärellä.

Vaikka jälkiteollinen tietoyhteiskunta ei ihmistä fyysisesti enää rasitakaan agraarisen elämän tavoin, niin henkisesti tämä päivä lienee eilistä raskaampi. Luonnollinen elon rytmi on jätetty taakse ja tehokkuusajattelu ajaa ihmiset ympäri vuoden yötä päivää häärääviksi olennoksi, joiden elämästä on kadonnut yksinkertainen ilo, ja tilalle on tullut stressi ja masennus.

Allison Pearsonin kirjoittama uraäidin elämää valottava menestysromaani on nyt jalostettu samannimiseksi elokuvaksi, Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää. Päältä katsoen elokuva vaikuttaa höpsis-komedialta, mutta pinnan alta löytyy vakavastikin otettavaa sisältöä.

Kate on kahden lapsen äiti, jolle työ ja uralla eteneminen merkitsee paljon. Konservatiivisemmassa arvomaailmassa tämä tarkoittaa perheen hylkäämistä ja huonoa äitiyttä. Vapaampien arvojen yhteiskunnassa perheenäidit ovat käyneet työssä jo pitkään, ja kyse on paljolti tasa-arvosta, jonka toteutuminen ei ole ongelmatonta edes Pohjolan lintukodoissa. Perheen tasolla tasavertaisuuden kehitys on ollut myönteistä ja miehetkin ovat oppineet ostamaan vessapaperia, mutta työelämässä nainen, ja varsinkin perheenäiti, on usein altavastaaja suhteessa miehiin ja isiin yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa ylläpidetyn perusnormiston takia.

Tähän epäkohtaan pureutuessaan Kate Reddy on hyvä elokuva. Sarah Jessica Parkerin esittämä Kate on sijoitusanalyytikko, joka älyllä ja ahkeruudella on sijoitusfirman parhaita työntekijöitä. Todellisuudessakin monen yrityksen toiminta lepää yrityshierarkian keskitasolla työskentelevien yliahkerien ja fiksujen naisten harteilla, jotka työmääräänsä suhteutettuna ovat alipalkattuja ja joutuvat työuralla edetäkseen tekemään mieskollegoitaan enemmän töitä, ja huolehtimaan samalla perheestään.

Yhtälön raskautta ja stressaavuutta ei tosielämän osalta sovi vähätellä vaikka naistenlehtien sivuilla ruuhkavuodet näyttäytyvätkin enemmän epätoivona siitä, kun ei ehdi kahvitella ystävien kanssa, käydä kuntosalilla tai hankkia uutta tämän syksyn trendin mukaista kenkäparia. Arkisemmalla tasolla kyse on pakon sanelemista valinnoista perheen ja työn välillä.

Näinhän ei pitäisi olla mutta käytännön tuottavuustodellisuudessa on toisin. Työ ajaa monasti sinänsä vähäpätöisiltä tuntuvien perheasioiden edelle – asioiden, jotka perheen sisällä voivat olla huomattavankin tärkeitä. Ihmisen mittakaavassa tämä jatkuva henkilökohtaisesta tärkeysjärjestyksestä luopuminen tekee elämästä ilotonta. Epäkohdan oivaltaminen vaatisi pysähtymistä ja tuottavuususkonnosta luopumista.

Katen periksiantamaton kyvykkyys suoriutua niin työn kuin perheen vaateista omaa varmasti samaistumispintaa kolmi-nelikymppisissä katsojissa, jotka elävät ja painivat työn ja perheen ristipaineissa sukupuoleen katsomatta. Fokus on elokuvassa hallitsevasti Katessa, mikä toisaalta pitää elokuvaa koossa mutta jättää Katen perheen liiaksikin sivuraiteelle.

Katen uraa edistävä iso projekti täyttää elämän ja muu perhe sopeutetaan tarinan kulussa siihen turhankin kivuttomasti, jolloin draamaa rakentavat konfliktit jäävät vähälle. Toisin sanoen sisällöllinen käsittely jää Hollywoodin tapaan liian kiltiksi, mikä yhteiskunnankin kannalta olennaisten epäkohtien käsittelyssä on pettymys. Kompromisseilla haettava konsensus tuntuu Hollywoodissa olevan lähes maaninen pakkomielle.

Toisaalta Kate Reddyn arvomaailmassa on paljon hyviä aineksia ja raflaavimmat karikot väistetään jo käsikirjoituksen tasolla. Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muotoutuukin kerronnan hajoaminen. Tarinan kulku pysäytetään aika ajoin, kun ystävät ja kollegat puhuvat Katesta suoraan kameralle, ja pahimmillaan kerronta pysäytetään totaalisesti, kun Kate ryhtyy puhumaan äkisti suoraan kameralle.

Syystä tai toisesta tekijät eivät ole luottaneet tarinaan ja draamallisen kerronnan voimaan vaan katsojalle väännetään rautalangasta tai paremminkin sanoen taotaan lekalla päähän, mistä on kysymys. Tapa ei nykyelokuvassa ja varsinkaan komediassa ole mitenkään tavaton, mutta samalla kyseenalaistetaan ja aliarvioidaan niin elokuvakerronnan voimavaroja kuin katsojan päättelykykyä.

Halpahintainen temppuilu ärsyttää siksikin, että Kate Reddy – Täydellä teholla yötä päivää ei ole varsinaisesti komedia, vaikka sitä sellaisena markkinoidaankin, vaan kyse on draamasta, jota pehmennetään varovaisella huumorilla.