Karjamäen joulu valkokangas

Reilun tunnin mittainen norjalaisanimaatio Karjamäen joulu (2020) lukeutuu elokuviin, joita ei normaalitilanteessa välttämättä nähtäisi valkokankaalla. Vallitsevan koronatilanteen takia amerikkalaistuotannot loistavat elokuvateatterien tarjonnassa poissaolollaan. Tilaa on vapautunut muille, mikä on lähtökohtaisesti myönteinen asia elokuvatarjonnan moninaisuuden kannalta. Tarve on kuitenkin suuri, joten teatterilevitykseen tuotaneen elokuvia nyt myös aiempaa matalammalla rimalla.

Varsinkin animaatioissa amerikkalaistuotantojen puute on näkynyt, ja tilannetta on yritetty paikata Pohjoisten sankarien ja Karjamäen joulun kaltaisilla elokuvilla, joille tarjolla olevat saappaat ovat kuitenkin liian isot täytettäviksi. Pari vuotta sitten animaatiosarjasta ponnistanutta ensimmäistä Karjamäki-elokuvaa (2018) ei nähty Suomen valkokankailla, joten joulusesonkiin räätälöidyllä toisella elokuvalla on nyt joulupukin ja tonttujen kotimaassa näytön paikka.

Päällisin puolin Karjamäen joulu vaikuttaa harmittomalta lastenanimaatiolta, jonka vaatimattomanoloinen ylöspano viittaa enemmän televisioformaatin palveluun kuin kunnianhimoon valkokankaille. Simppelissä tarinassa eroperheen Klaara-tyttö lähtee kaupungissa asuvan äitinsä luota isänsä maatilalle joulunviettoon. Isä ei ole varsinainen jouluintoilija, joten Klaara päättää naapurinpoika Kaapon kanssa valmistella joulua. Avukseen he saavat tilan tontun, jolle Klaara erehtyy antamaan liikaa puuroa, ja puuroövereisseään tonttu laittaa ranttaliksi.

Aikuiskatsojan on vaikea pysyä norjalaisanimaation äärellä tolkuissaan, ja hämmentynyt oli vieressä istuva lapsikatsojakin. Puuroon addiktoitunut partasuinen tonttu, vonkaava sinkkupossunainen, vanhapiika kana sekä Jammu-sedän mieleen tuova pukkisetä eivät ole niitä tavanomaisimpia lastenanimaatioiden hahmoja. Lastenelokuvissa aikuishahmot tapaavat olla kyllä outoja, mutta eivät tällä tavoin. Hahmot ovat kuin jostain anarkistisesta animaatiosta, jonka kohderyhmän ikävuosia ei lasketa yhden tai kahden käden sormilla vaan kymmenissä vuosissa. Heille tätä ei ole kuitenkaan tarkoitettu, sen verran kiltistä lässytyksestä on kyse.

Kun tyyli, tunnelma ja sanoma ovat pikkulapsille, mutta hahmot piilomerkityksineen enemminkin Simpsoneista, kohderyhmästä on vaikea päästä jyvälle. Kenelle tämä on tarkoitettu?

Lapset tunnetusti katsovat melko kursailematta mitä tahansa, mutta seitsemänvuotiaalle aika kävi silti pitkäksi. Pääosassa olevat Klaara ja Kaapo selkeästi puhuttelivat ja muutamat musiikkinumerot jopa hieman innostivat, mutta oudot sivuhahmot sekoiluineen ja tuhovimmainen tonttu eivät nuorempaa katsojaa vakuuttaneet. Eikä apuja tullut edes huumorista, sillä sinne tänne viljellyt pieruvitsitkään eivät naurattaneet. Ja kun lapsi ei naura pieruvitseille, on jossain menty pahasti pieleen. Vanhempana mietti, miksi on ylipäätään tuonut lapsensa katsomaan tällaista, joka ehkä parhaiten herättäisi vastakaikua nuorten aikuisten kosteiden pikkujoulujen kierona camp-hupina.